Kävin eka Peitsamoa fanittavaa nuorisoamme käyttämässä Peitsamon keikalla. Peitsamo oli aito itsensä, ja Bret Michaelsista kertova Poison-biisi oli upea, samoin valkoisen albumin Kakkahätä-77:lle omistettu biisi "Urgent need to poo-poo in year 1977". Parhautta. Joo ja eihän lapsia minkään yhdessäolon tai muun vastaavan takia tuoda rokkifestarille, vaan siksi, että heistä tulisi samanlaisia musiikkipoliiseja ja snobeja kuin minusta. Jos joku kamu joskus tulevaisuudessa hehkuttaa innolla jotain keikkaa niin he voivat aina sanoa nähneensä kyseisen bändin ainakin x kertaa ja ekan kerran jo vuonna nönnönnöö, ennen kuin bändistä edes oli tullut tosi kuuluisa ja hitti lyönyt läpi.
Keli on huisa, hiki virtasi. Laskin, että paikalle päästessäni hikoilin saunahikeä, suihkuhikeä, ruokahikeä, kävelyhikeä ja kuumuushikeä. Vieläkö muuta? Aurinkolasitkin semilöysät ja tippuivat pari kertaa kumartuessa, tuli epävarma olo, näytänkö urpolta kun hikoilen ja lasitkin kohellan. Nojuuei.
Ja joo, on hieno nähdä kaikkia tuttuja samassa paikassa ainakin kerran vuodessa. Nimimerkkejä ilmestyi odottamatta odotettuun paikkaan. Dägä kohdallaan.
Vein nuorison kotiin ja tulin itse kupille. Starttasin auton. Livahdin Manun ovea sulkevasta ovesta hakemaan KALJAA, ja vedin hiilareita niin kuin sielu sieti ja enemmän. Yhteensä kolmisen kaljaa join eilen ja pizzaa päälle. Kaupanosasto oli lähdössä vapaalle, siksi kai hyvällä tuulella vielä möivät mulle. Kun ajoin kasarmin pihaan parkkiin, korkkasin heti. Viereen ajoi auto, nuoripari katsoi paheksuen kun luulivat minun autoilleen kännissä - istuin nääs hetken ratissa juomassa pitkin kulauksin, Guns n' Roses soi täpöllä. Tervehdin iloisesti ja lähdin kävelemään kohti Ämyä.
Kauko Röyhkä oli taas hyvällä tuulella. Kengät sillä oli romut, mutta biisit toimivat. Jopa harvinaisempi "Huippumies" soitettiin. Kyseisessä biisissä on eräs nerokas lause, joka pysäyttää joka kerta:
"Hänessä ei ole tippaakaan kadonneen laivan arvokkuutta"
Biisi kertoo varmaan kaikesta, mitä Kake ei halua saavutuksillaan olla.
Kauko puhuikin mulle. Muisteli edellistä Ämykeikkaa, joten huusin "Joit punaviiniä viimeksi!"
Kauko naurahti: "Ai join vai...nyt on vaan tätä Lapin Kultaa. No joo, eilen kyllä olin yksissä bileissä joissa oli tosi hyvää etelä-afrikkalaista punaviiniä...ettepä olleet siellä!"
Ämyn jälkeen tuli siirryttyä hitaasti keskustaan. Istuskelua puistonreunassa. Ei Pikku-Eeroa tänä vuonna. Nim. borehamiin iski väsymys, joten hän lähti polkemaan yli 20 km Tervakoskelle. Heh, itse menen joskus vähän lähemmäs.
Reskalla törmäsin työkamuihin ja eksyin muista. Menin eka kertaa Iskelmäbaariinkin. Huh, mikä paikka. Ei tosin mielestäni eronnut mitenkään Kolibrista, paitsi kai kalliimpi. Kävely kotiin oli meinaan pitkä ja askeleet lyhyet.
Raavin itseni kasaan suht muikeiden yöunien päälle Espoosta, olin mennyt ajoissa nukkumaan. Tuhdihko rasva-salaattipitoinen aamupala. Pari kuppia kahvia. Venyttelyjä. Käsittämätöntä valveutuneisuutta valmistautua juomiseen asiallisesti.
Oli vapautunut tunne olla vaihteeksi joukkoliikenteen kyydissä eikä omalla autolla. Syystä, että olin ottanut vakuutusmiehen salkkuni ja varannut sinne jallupullon ja valkoviini. Kehä ykkösellä bongasin Kaarle Kustaan ja todella paljon mustia miehiä. Kevät tuo ne kadulle, mutta mitä Kaarle Kustaa teki krapulaisena Leppävaarassa? Kuka tajuaa.
Polttariohjelma alkoi levytyssessiolla Pitäjänmäessä. Helsingin kolkista yksi niistä, joissa jokainen luonnonripe enteilee raiskausta tai lapsisurmia menneiltä vuosilta. Lapanen hangella. Verta. Kulautin pikkuisen jallua, sehän terävöitti. Kävellessä vitutti, että maalifirma Teknoksen tehdasrakennusten seinät ovat aivan järkyttävässä kunnossa. Luottaisitko sellaiseen?
Studiolla oli dägä kohdallaan. Ainakin ulkopuolella, jossa hyväntuulinen tötterötukka oli kitaran ja naisen kanssa tekemässä lähtöä. Rakennuksessa oli kuulemma useampikin studio, mutta neuvoi sinnepäin. Toivotin hyvät viikonlopun jatkot, sanoin että tässä paisteessa viihtyy joka tapauksessa.
Löysin. Sulhanen viritteli biisejä, ja vaikken käskisi jannun lopettaa päivätyötään, niin Paratiisista tuli hyvä. Päälle kajautimme Rautavaara-kuoron Sokerpala-biisin. Sanoista "hoitaisin" muuttui muotoon "hoitelisin". Hwah hwah.
Tulimme hyvään lopputulokseen ja siirryimme jalan juna-asemalle. Aurinko ja kiertävä pullo. Piti koittaa venytellä ja juoda samalla, nykyään jo tietää, mitä vuorokaudenkin tenutus saa aikaan. Hyvää oloa mutta totaalijumia. Keskustassa oli semihemmetisti populaa, olihan aurinkoinen lauantai. Deekun nenästä valui pitkä vaalea räkä. Tarjosin kymppiä sille, joka nuolisi sen. Kukaan ei tarttunut.
"Hyvää oloa liikkumisesta" tarkoittaa muuten pikkunousuissa porukalla sitä, että valutaan läpi vilkkaiden kävelykatujen....soljumalla, suht reippaasti, mutta niin, että kaikki pysyvät mukana. Sekin, joka käy äkkiä ostamassa lonkeroa, vain tipahtaa ilman kännykän käyttöä oikeaan paikkaan, vaikkei sitä olisi sovittu. Lautalla Suomenlinnaan. Kerkesimme juuri lähtevään, jälleen osoitus pienistä nousuista. Meillä oli aika teehuoneelle!
Häpeää on, etten ole koskaan aiemmin käynyt Suomenlinnassa. Jumatsuka siellä on hienoa. Kyllä siellä vain historian havinaa tuntee. Miettii, mistä pääsisi tunkemaan, mistä on koitettu läpi. Sytyttäisikö tuosta jonkun palamaan, miten yli. Ja sitten tietysti Se Suuri Mysteeri, eli mistä sinne juomavettä ongittiin!
Siellä oli japanilainen teehuone, suht tuore, ja meille varattu vajaan tunnin sessiota varten. EI mitään geishatouhuja, vaan teehuoneen palvelijoita kyllä. Omistajajannu kertoi aikanaan hakeneensa stipendiä Jaappanin suuntaan ja semivahingossa saaneensa teen opiskelemisen stipendin! En todellakaan tiennyt, että sellaiseen voi saada jotain suomalaista stipendiä...
Rauhallinen kaveri oli. Linnanrakenteen akustiikka teki paikasta täydellisen rauhallisen. Niin rauhallisen, että omistajan ilmeisesti vaimon vauva ei häirinnyt rääkymisellään tippaakaan. Se tuntui osalta elämää.
Juu, mutta ne teehuoneen palvelijattaret. Ne oli lahkolaiskimalaisia. Sellaisia lahkolaisen oloisia, normaalin näköisiä, hieman värittömiä ja viksun mutta höynäytettävän oloisia. Jokaisella hieman outo perusilme. Seremonia oli kuitenkin todella rauhoittava ja kiinnostava, vaikka tee oli kyllä kuin laihaa pinaattisoppaa. Ei ilmestynyt kipparikallen käsivarsia siitä. Ei edes Elsan, vai mikä se laiha pesä siinä kipparikallessa oli.
Omistaja kertoi lisää mielenkiintoista historiasta. Kysyin vakavissani, milloin oli juonut viimeksi Liptonia. Vihreää Liptonia oli kuulemma puoli vuotta sitten...heh, nauratti sitäkin. Pulitimme viisitoista euroa per lärvä laihasta pinaattikeitosta ja juttutuokiosta, muttei kaduttanut tippaakaan. Mietin, että on joku mökillä tehtävä kalakeittokin eräänlainen seremonia. Koko perheelle, jos kalat on järvestä ja niin edelleen.
Toki mielessäni muhi paljon parempiakin juttuja, mutta kuiskin vasta ulkona nämä "VITTUMITÄPASKAA; MÄ MEEN RÖÖKILLE JA STOBELLE!"-imitaatiot.
Alkoi tulla nälkä. Käppäilimme kohti Panimoa, monenmaalaista kansaa käveli vastaan, en tiedä oliko osa nälkäisen maan sellaista.
Panimolla olisi ollut niitä kehuttuja oluita. Tilasin kuitenkin punkkua, vettä ja sitten sapuskat. Parasta vuohenjuustosalaattia, mitä olen ikinä maistanut, semisti paahdettua. Pääruoaksi söin lammasmakkaroita kasvissörsselin kanssa, täytyypä kehua niitäkin. Kamun mudcake olisi rulettanut koostumuksellaan homman kymppiin, mutta pidin karppilinjan ja pannukahvilla ysipuoleen. Nautinnollista, lisäksi terävöitti päivän aavistavaa väsymystä. Kello oli kuitenkin joutunut jo pitkälle alkuiltaan.
Steppailimme uudestaan ulos jalkautuen kun laskut oli maksettu ja pallit suoristettu. Oli semipelleilyn vuoro, ensin sulhanen oli katsellut muistipelistä morsiamensa kuvia, seassa Tuksua ja Tapolaa, pystyi vittuilemaan että "etkö erota noista!" kun sokkona käänsi morsion ja Tuksun. Ah niin mukahauskaa.
Niin, ulkona mies puettiin taiteilijaksi, näytti itse asiassa aika paljon Tarja Haloselta. Rupesi piirtämään karikatyyrejä, suht nopeita, se homma sujui ja kun ajat pidettiin tiukkana vältyttiin kiusaantumisilta ja tekonaurulta. Ne ajatteli meistä ilmeisen hyvää. "Oh, bahhelor parti"
Eräät japskilikat nauroi paljon kun sankari piirsi niitä.
Kamu kysyi "what is thank you in japanese?"
"Arigato"
Kysyin kamulta, mistä hän tiesi, että ne olivat japanilaisia eikä esim. kiinalaisia. "No kun ne tiesi "arigaton"". ~HA!
No ilta eteni, ilta-aurinko paistoi, dägä kohdallaan, humaltumista. Lisää karikatyyrejä, lisää viiniä, vähän viskinmaistelua. Kunnes sitten eräs tehtävänopanheitto toi sulhaselle pinkin pikkuhameen, tämä repäisi, otti muut kamat pois ja sukelsi mereen. Oli se kuulemma aika kylmää vielä. Pari fotoa rannalla, todella taiteellista tuli kun vielä joutsen lipui taustalle!
Meillä oli sauna varattuna kympiksi. Pari tuntia aiemmin siirryimme lautalla takaisin kohti Helsinkiä. Menimme kannelle, istuimme alas, nauratti. Mukavasti viilentävä vire kävi ohimolle sopivasti, jallupaukku pullosta...silloin vasta voidaan sanoa, että kesä tulee ja dägä todellakin, todellakin oli kohdallaan. Niin kohdallaan kuin se voi poikaporukassa olla. Se oli sitä kuuluisaa kiireettömyyttä.
Otimme me pari erää biljardia vielä ennen saunaa. Saunalla oli myös tv, josta kiekko nähtiin. Heitimme vähän sulhaselle ruotsalaisia velhonnoppia, tai jotain shamaaninoppia, tulevaisuudenohjeita. Uunilenkkiä tuli ja viinaa, tosin nappi jota toinen käski painaa jos oli tarjoilijalle asiaa oli toisen mielestä joku hälytysnappi. Ei kai tarvitse mainita, että ensimmäinen oli niistä se lontoota puhuva miestarjoilija ja jälkimmäinen oli niistä se nainen, joka näytti ettei kullendahlia ollut näkynyt kukkarolla vähään aikaan. Perkele.
Willi Wäinö paikan nimi, oli muuten komea musta sauna. Mustat paksut hirret lauteina. Tukevat.
Illan säätöosuus seurasi lähtiessä. Diili oli, että hintaan (300) sisältyi 150 sauna/ruoka ja 150 juomiin. Lasku oli 315 euroa. No maksoimme laskun, mutta minua rupesi viimeisenä kuitissa ihmetyttämään 22 pullovettä. Mitä! No oli ne kai jotakin jättänyt laskematta, mutta ilmeisesti tämä 22 pullovettä oli joku kuitintäyttökikka. No koska 300 ei saanut rahoja takaisin, niin tottakai rupesin tivaamaan että mehän juomme ne puuttuvat 60 euroa. Saisimme joko sen 15 käteisenä tai sitten juoda lisää. Oli tullut hörpittyä omiakin, joten kävi perkele niin, että emme olleet juoneet 150 euron edestä kannettuja juomia! Tai ne oli jotain väärää painelleet.Häpeällistä suomalaselle poika-, siis nimenomaan poikaporukalle silti. Vaikka siis kuinka joi omaa jalluakin.
No kun meidän porukkaa paineli takaisin sisään, niin säätöhumalaan ehtineet tietysti kailottivat 15 euroa takaisin. No minä olin että tottakai me mieluummin juodaan se 60 kuin otetaan 15 takaisin!
Onneksi tottelivat, ja menimme takaisin vielä pöytään. Tarkkailua, ja lisää juomista. Kottaraisia paineli ees taas, meidän tarjoilijaa hävetti, kantoi sitten ylimääräisiäkin paukkuja sen kohelluksen takia. Sillä riitti paukkuja, heh heh.
Yhdessä vaiheessa tarjoilija vei kossuvissylasini vaikka siellä oli vielä jämät. Korotin ääntäni, että elä vie sitä mun lasia vielä! Toi nolona takaisin. Sitä jäi kaivelemaan, tuli nimittäin vähän myöhemmin vittuilemaan että "no ootko nyt juonu?"
Ulos päästyämme olin tuhdissa humalassa. Suunnittelin jo nukkumaanmenoa, mutta pyörsin päätökseni, en perkele vässyköi kun on kerrankin taas aikaa vain olla. Käännyin puolen korttelin päästä takaisin. Mieluummin korttelin päästä takaisin, sillä muuten sitä iltaa ei takaisin saa.
Ei saa! Mentiin Roska Helsinki -nimiseen pikkupaikkaan Coronan vieressä. Hemmetin makia/makea/makee paikka, 3 euroa sisään, joka paikka tuhrattu tussilla sisustukseksi, vessassa pornolehden sivuilla päälystetyt seinät ja kassalla roikkui pahvinen Päivi Räsäsen pää! Semi-homo-lesbo-ulkomaalainen opiskelija -tanssibaari. Perkeleen hyvää tanssimusiikkia! Kassakone oli rikki, musta myyjä hakkasi sitä, mutta kun ei toiminut, möi mulle absintin 40 pennin alennuksella kun ei enempää kolikoita ollut. Kirjoitin päädyn seinään PERKEMA! ja jotain. Olin elossa.
Taksissa Espooseen puhuimme vakavampia. Illan sankarin isän tuoreesta lähdöstä. Oman äidin lähdöstä. Koskettava hetki, sananmukaisesti, kun kamu otti ennen lähtöä kädestä kiinni. Illat ja muistot elää, ihminen ei aina muista.
Suistolla esiintyi eilen kehuttu bändi. Magenta Skycoden keikasta oli jo alkuviikosta viestiä kehissä, mutta perjantaille oli alustavia suunnitelmia, joten en lupautunut. Kun suunnitelmat muuttuivat, irtosin alkuillasta Metaxapaukun päälle katsomaan kiekkoa Voutiin eittämätän seuraksi. Ehdin toiseen erään. Tilasin jallun ja ison soodaveden.
Vouti oli semityhjä, Petteri Sihvonen sentään oli ja kourallinen muita. Asiantuntevaa yleisöä urheilukulttuuria katsomassa. HIFK otti thurpaan ja ihmetytti Urhoavustajan täydellinen kykenemättömyys kysyä mitään järkevää valmentajilta. Ihan vihjeeksi, kirjoittakaa niitä juttuja vaikka muistilapulle erän aikana.
Oli jo jossain määrin kotiinlähdön aika.
"Ei varmaan tule Suistolle lähdettyä", mutta "paljon sinne maksaa liput?".
"Ei välttämättä tule lähdettyä" mutta "vois käyä niitä pelipaitoja kattomassa".
Kamu haki syötävää itselleen ja avokilleen, lupasin että kuolaukseni johtuu pelkästään pelipaidoista. Hyväntuulinen "ei kiirettä kotiin" kotoa eittämättä myös avasi mahdollisuuksia Magenta Skycodeen eittämätän kämpillä vierailun päälle jo etukäteen.
Tuli sitten kävellessä jo kysäistyä josko eittämätällä joku viinipullo olisi varastossa. Oli siellä yksi valkkari, eli varovasti kannattaa aina ehdottaa. Jos jotain tässä vuosien varastolla, eikun varrella, on oppinut, on se, että pitää pikkuisen aina olla vierasvaraa ja ylimääräistä pulloa varastossa. No siellä oli joku "paha valkkari", mutta eikös paha pidäkin huuhtoa pienemmällä pahalla pois.
Maistuihan se lämpimältä siideriltä, kieltämättä, se eittämätän valkkari. Juttu luisti silti pikkuhiljaa. Nauratti, aloimme lähestyä jutuissa sitä osaa jossa piti pitää jo suutaan osaksi kiinni. Tosi hyviä vitsejä, joista osalle tuli naurettua vain omassa mielessä ja sitten siirryttyä jo ajatuksensa mukana seuraavaan, josta juttu taas jatkui ilman että kaikki olivat mukana. Parhaassa tapauksessa ajatteli samaan aikaan vielä Veikko Huovisen kirjaa, biisejä, SM-liigaa, NHL:ää, töitä ja vaikka kotiasioita. Mutta niinhän ne asettuvat pienessä nousussa aina omaan lokeroonsa ja dägä lohkeaa kohdalleen.
Kävimme läpi Hämeenlinnan baariskeneä. Nykyään opiskelijabileissä Metr...Karusellissa maksaa tuoppi kolme euroa ja shotit viitosen. Opiskelijabileet...siihen on tultu pitkä matka kymppitorstaista, jolloin tuoppi maksoi 10 mk. Kämpille palasi joskus ympäriseiteissä, ja vielä oli 40 mk taskussa. Paluu tapahtui tietysti kävellen Idänpäähän.
Sitten kun Magenta tuli taas puheeksi, myöntymys keikallemenoon oli jo aika selkeä. Olin saanut romupullon tyhjennettyä, tarkennettakoon sen verran, että maku parani kyllä kun se oli ollut tovin kylmässä.
Niitä joita ei tämä taiteenlaji, Magenta Skycode, ei kiinnostanut, olisi Scooteria tarjolla Riihimäki Rockissa ensi kesänä, perkele. Enhän minä itse tiennyt Magentalta yhtään biisiä, mutta kun ottaa sen asenteen että ottaa selvää, niin silloinhan tahto on vahva. Vähän myöhemmin tulisi selviämään, että monella tapaa vahvatahtoisia keikalla oli, muitakin.
Lähdimme lompsimaan keikalle. Tuli kysyttyä kumpi reitti keskustasta Suistolle on suorempi, kahdesta sillasta. Muistin, kuinka lapsena (siis lapsellisena vieläkin) tuli sotkettua toisen yrityksiä laskea jotain. "Neljätoista kuusitoista neljätoista kahdeksantoista!" ja toinen joutui aloittamaan alusta. No ei oikeasti tullut eilen laskettua. Eihän siinä ole yhtään mäkeäkään matkalla, uh huh huh.
Kun pääsimme perille, about ensimmäisenä kävelee Aikakoneen Sani vastaan. Menossa tupakalle, heh. Varovainen perinteinen vilaisu eittämättään, "huomasikko". Hah, on siinäkin yhden aikakauden kasvo. 90-luku ja "ODOTA!", päälle duetot Samuli Edelmannelin kanssa. Soolouralta Radio Jannessa 2000-luvun alkupuolella töissä kuullut biisit ne vasta juhlaa ovatkin. Onneksi yksikään ei ole soinut päässäni.
Laitoimme takit narikkaan. Kun menin tilaamaan jallua ja soodavettä, sama Sani tökkäsi kohta hinkillään kyynärpäähäni. Paita on muuten myynnissä, sanifaneille tiedoksi. Aavistelin viereistä miestä sen ukoksi.
Siirryimme vilkuilemaan lämppäribändiä. Soitti hyvin, mutta vähän mitäänsanomaton. Iso osa yleisöstä oli aika muotitietoista, selkeästi tämä oli magentamainen yleisö. Magentamainen yleisö menee pojissa pipo takaraivolla, viiksiäkin tuunattu, tummasankaisia laseja...musta nappi korvanlehdessä. Kapeita farkkuja ja t-paitoja, kaulaliinoja. Tytöillä tiukahkot housut, löysähköt paitulit. Se oli permanentti free-zone.
Mitä tulee nokan päältä katsomiseen, niin oma partani oli laiskuuttani ajamatta. En ole ikinä täysin ymmärtänyt sitä, että tehdään töitä sen eteen, että näyttäisi rähjäiseltä. Perkele, eikö ihmiselle enää riitä se kun elää 33-vuotiaaksi ja skippaa yhden parranajon. Minulle sanottiin jo vajaa kymmenen vuotta sitten "oletko kännissä" pelkästään siitä, että tulen parta ajamatta kouluun. Repikää siitä EMO-piiperöt.
Noh, avasin minäkin pari nappia, josko joku huomaisi kuinka hieno t-paita alla oli. Sattui alle rennompi latvialainen "Turpa kiinni!"-paita. Eli kyllä minullakin sen verran oli näyttämisen halua.
Istuessamme pöydässä juttu meni tietysti NHL-kiekon puolelle. Tuli myös huomattua, että se Sanin mies oli...no se näyttelijä! Se vaaleatukkainen, joka näytteli sitä maalivahtia. Siinä Käenpesässä. Tehnyt monta unohdettavaa roolisuoritusta! Oli harmaantunut ja ikääntynyt sen verran, etten ollut tunnistaa.
Magenta alkoi soittamaan. Olin tässä vaiheessa unohtanut Jori Sjöroosin ja mietin, hämärälle lavalle tuijottaessani, että mielenkiintoisen tumma ääni tuolla vaaleatukkaisella naislaulajalla. Sitten mietin, että onko se mies vai nainen. Keikka alkoi silti lupaavasti.
Vasta biisin jälkeen hokasin, että ai niin Jori Sjöroos. Vaikka siitä oli ollut puhetta. Taustalaulajat olivat mimmejä, Jori hontelo taiteilijatyyppi. Aavistuksen androgyyni, hyvällä tapaa veijari, sellainen seksuaalisuutensa kanssa jossain päin maailmaa syrjittävä tyyppi. Voisi mennä kärjistetympänä vaikka Koe-eläinpuistossa.
Sani-seurue siirtyi lähemmäksi paikkaa missä olin. Se mies tuli ihan viereeni, kun nojailin sellaiseen korkeaan pöytään jalluni ja veden kanssa. Kuulin hymähtelyä ja paheksuntaa, ihme kiristelyä. Luonnollisesti Sjöroosin välispiikit olivat samantien omiaan kasvattamaan kyseistä norkoilevaa tylsistymistä, siis "sillä näyttelijällä". Nauratti se tilanne.
On nimittäin kaksi eri tapaa viettää ilta, viihtymällä tai olemalla viihtymättä.
Veikkaan, että joku kaverini kuten Twite punk-fanina, Klamydia-fanina ei pitäisi täysin Magenta Skycodesta, mutta tekisi sen niin, että istuisi pöydässä, sanoisi meikäläiselle "onhan tää nyt ihan paskaa", mutta viihtyisi silti ja ottaisi lisää keittoa. "Se näyttelijä", "Sanin mies", ei viihtynyt.
Kaveri murisi ja hörötteli "väärin" paskaa bändiä ja sitä, kuinka lähtee keskustaan. Ei häirinnyt minua tippaakaan, mutta henkisen kielen päähän tippa kyllä kertyi kun mietti kuinka hassu tarina tästäkin pienestä klubi-illasta tulee. Kun saa hihitellä näyttelijän ja laulajattaren arkiselle perjantaimenolle. Ja kaiken kruunasi se, että biisien suhteen aloin pikkuhiljaa viihtyä!
Magentasta ei voinut olla pitämättä. Sjöroos on huikea biisinikkari ja älytön tuottaja. Lähtökohtaisesti musiikissa on paljon itselle vierastavia elementtejä, jonkinmoista turhan modernia haaveilua ja tähtiin kurkottamista iskän ja äiskän rahoilla. Mutta niin vaan Sjöroos kuitenkin on onnistunut loihtimaan kokonaisuuteen jotain hyvinkin persoonallista, sekä paljon koukkuja.
Samaan aikaan oli erittäin hassu kontrasti, kun se murjottava näyttelijä teki lähtöä. Valot loistivat läpi klubin, ja mietin kumpi on ahdistuneempi taiteilija, Sjöroos vai se jannu. No yksi heistä oli vapautuneempi sinä iltana.
Jorin skoolaukset olivat ilmeisesti liikaa. Jori skoolasi yleisön kanssa Jyväskylälle, Hämeenlinnalle ja tietysti vielä sen kaiken sanalla "Skoliosis!". Minusta se oli rohkeaa ja aidon hauskaa. Näyttelijäjannusta ei.
Voihan se olla, että ei sitä jannua oikeasti niin paljon vituttanut. Luettuani viikolla Veikko Huovista päätyy kuitenkin selkeään ajatuksen lentoon, jossa tietää mitä ihmiset miettivät ja miten heidän elämänsä kulkee. Ja vaikkeivat ajatukseni olisikaan totta, ei sillä ole mitään väliä, sillä tarinat ovat tärkeitä. On erittäin hedelmällistä käyttää aikaansa myös tuollaisiin aatoksiin. Tarinoita voi kertoa mielikuvituksella ja arvaillen, ilman että valehtelee.
Hyvin suomalainen tilanne kuitenkin oli, kun Sani joutuu semisti myöntelemään miehelleen ja lepyttelemään tätä. Olivat huvittavan lähellä minua. Lähtiessään mies vilkaisi minuun päin, hymyilin. Kyllähän kyseinen mies tuiman ilmeensä perusteella sopisi vaikka Seitsemään Veljekseen, yllättävän katajainen kansa se sitten oli tuollakin. Olisiko pitänyt tarjota sille vaikka jallu ja kertoa joku natsivitsi.
Tähän väliin pitää kertoa, että se mies oli Tuukka Mastomäki! Googletin sen. Hah, Rasselirakastaja! Käenpesä. Olen pitänyt ihan hyvänä näyttelijänä, liekö sitten niin jokaisen ei-joka-elokuvassa-näkyvän miesnäyttelijän kohdalla.
Keikka jatkui. Magentalla oli lisääkin hyviä biisejä. Kyllä minä enemmän löydän itselleni tarttumapintaa Pink Floydista, tai vaikka Leevi and The Leavingsistä, mutta en voinut olla tykkäämättä myös Magentasta.
Mietin myös samaan aikaan jännäten sitä, kuinka kauan Suistoklubi pysyy hengissä. Montako kaljaa pitää myydä...montako lippua tänne on myyty...paljonko yksi vieras kuluttaa keskimäärin kaljaan...täällä on ehkä 50 henkeä...50 x 10 euroa...toivottavasti Suisto pysyy hengissä ikuisesti.
Sani näytti tanssivan narikan lähellä. Ei ollut huutanut ODOTA, MIKSI KARKUUN JUOKSIT...Tuukalle, vaan jäänyt porisemaan tuttujensa kanssa. Tämä oli silti aika suomalaista, puolisoa pitää lepytellä, eikä silloin voi tanssia ja nauttia täysillä, jos se puoliso ei tykkää. Pitää olla ainakin osittain samaa mieltä ja muiskauttaa lepyttelevä pusu poskelle. Sitten vasta saa tanssia kun toinen lähtee.
Toivottavasti ihmiset silti malttavat ja jaksavat silti lepytellä puolisoitaan. Pitää toista ymmärtää. Sekä käydä rohkeasti siellä Suistoklubilla, jos yhtään mieli tekee. Käydä vähän kokeilemassa, että miltäköhän se tuokin bändi kuulostaa. Enimmäkseen kun se kannattaa. Ja vielä kun voi törmätä IIK-julkkiksiinkin!
Poistuimme keikalta sitten samantien sen päätyttyä. Viipurintien silta ei ole Suomen suurin silta, mutta sen aikana ehtii käymään läpi ummet ja lammet musiikin sisällöstä ja keikasta, onneksi samanmielisesti. Musiikki oli huuhtonut myös murjen arheita pois, eli hyvinhän se meni.
Hain pari kärkkäriä asemagrilliltä ja käppäilin kotiin. Kotona oltiin vielä hereillä, tai ainakin sitten kun minä rymistelin sinne kertomaan hauskaa pientä tarinaa, jossa oli vähän arvailua ja mielikuvitusta, muttei valhetta mukana.
Pysähdytkö suojatien kohdalla, jos siellä joku arpoo tien ylittämistä?
Olen havainnut, että se on monelle yllättävän vaikeaa. Liikennesäännöistä selkeän simppeli kohta, jota vain osa ehtii noudattamaan. Aiemmin sivuttu Hämeenlinnan kuskien yllättävän sitkeä itsekkyys oikein kulminoituu tähän "moottori, teräs ja liha"-muotoiseen henkien taistoon.
Ihmiset passivoituvat ja alistuvat kohtaloonsa liian helposti. Aika pakko onkin, sillä tällä paikkakunnalla esimerkiksi Turuntie ja Viipurintie ovat oikeita surmanloukkuja jalankulkijalle. Kun on pakko vain kaasuttaa, vaikka toisella puolella olisi auto jo pysähtyneenä!
Dante voi kertoa empiirisistä kokeistaan muksunrattaiden kanssa. Tulos oli pöyristyttävä. "Live and let live" on tuntematon käsite tässä liikennekäyttäytymisen taaimmaisessa perähikiän hornankattilassa! Syö nakit äkkiä tai paistu! Ei armoa! MINÄ MENEN NYT ENSIN, ODOTA SINÄ SURKEA JALANKULKIJA SIELLÄ!
Jotain positiivista toki. Baarissa ei ikinä saisi kimalaisia (tai tasa-arvon nimissä miehiä) hymyilemään samalla tavalla kuin pysähtymällä liikennesääntöjen mukaan suojatien kohdalle autolla. Täällä sitä pidetään suurena kohteliaisuutena, kauniina eleenä ja oodin veroisena huomionosoituksena, että NOUDATTAA LIIKENNESÄÄNTÖÄ.
En esitä viatonta. Kyllä kiireessä ajatuksissa menee joskus yksittäisiä ohi. Oho, sori. Minun on henkilökohtaisesti vaikea silti uskoa, että koko kaupungin surmaloukkujen käyttäjistö on yhtä ohovitunsoria!
Toinen positiivinen on, että pysähtymällä pääsee edes joskus pätemään ja tuntemaan itsensä paremmaksi. Joskus säestän pysähtymistä töötin kera, kun vastaantuleville ei riitä kilometrin matka pysähtymään liikennesäännön mukaisesti. "Mä olen häirikkö...mä olen häirikkö" ja valkovenäläiset.
Illan teemabiisi siis olkoon Irwiniä! Turvallista matkaa!
Kylläpä on taas päästy innolla vääntämään pitkin foorumeita, kun on saatu jotenkin käänteentekevänä mullistuksena tämä Zeitgeist-ilmiö ja -liike tapetille.
Kaikki alkoi "dokumentista", joka latelee vanhoja perustietoja "mullistavina" uusina selvityksinä uskonnoista ja latelee päälle jos jonkinmoista "mullistavaa" tietoa salaliitoista, rahan vallasta ja pienen eliitin pahuudesta. Juutalaisten salaliitot, WTC-salaliitot ja muut kaikki mahdolliset kaivetaan esille.
Tuota, juutalaiseliitillä juu on paljon rahaa ja poliittistakin valtaa. Lääketehtailla on valtaa yhtä paljon tai enemmän kuin asetehtailla. Mutta tarkoittaako juutalaiseliitin valta maailmanlaajuista, suunnitelmallista salaliittoa Suposta Jupoon ja Dupoon? En vetäisi yhtäsuuruusmerkkiä siihen, enkä varsinkaan julistaisi totuuksina.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Zeitgeist_(elokuva)
On hyvä jos dokumentti saa ihmiset lukemaan enemmän. On hyvä jos se herättää ajatuksia. Olen itsekin tutkinut uskontojen historiaa sun muuta. Ensivaikutelmani kuitenkin on, että tuo saa ihmisisslä aikaa huuhaauskontojen ja hihhuleiden tapaisia fanaattisia reaktioita. Eli semmoistakin, jota vastaan se mukamas on.
Lisäksi meillä on Markku Uuspaavalniemen tapaisia "talousneroja", joiden mukaan kaikki raha pitäisi polttaa.
Perkele, minusta vallankumouksellisempaa ja mielenkiintoisempaa on esimerkiksi keskustelu siitä, pitääkö kaikissa Afrikan valtioissa oikeasti olla demokratiaa, että onko demokratia muka kestävä ja paras hallitsemismuoto kaikkiin maailmankolkkiin? Etenkin, kun muodot ovat historian aikana tupanneet muutenkin muuttua tietyissä sykleissä.
Scott Barney siirtyy Hämeenlinnan ja Turenkin, siis melkein puolen Suomen Pallokerhoon. Perunat lentävät ja pontikkapannu kiehumaan!
Kukkahattutäteily nostaa päätään.
En voi käsittää sitä, että joku meistä toisen joukkueen faneista vetää pultit kiistanalaisen pelaajan sopimuksesta. Tämä on ilosanomaa korville, vieläpä valtiontaloutemme synkkinä aikoina! Tämähän suorastaan räjäyttää luovan hulluuden ja runollisuuden esimerkiksi tifojen, kylttien ja huutelujen suhteen. Saa käyttää vapaasti:
- iso Jack Daniels -lakana (muistakaa, ettei joku Laitilan mallasolut ole se tunnetuin merkki jenkeissä) - Kuva SaiPan logosta ja juopuneesta pummista - kyltit D, R, U, N, K (tai jopa jatko ,E, N, B, U, M) - huuteluita mistä tahansa alkomahooliin liittyvästä - pahviset, isot pullot - six-pack Karjala-pahvi päähän (kerrankin viittaisi älylliseen huumoriin!)
TV-uutiset ovat jossain määrin perseestä. Välillä tulee täysi ohinussitun olo, kun samat uutiset pyörivät tunnin tai puolen tunnin välein. Tulee semmoinen olo, että ajankohtaisohjelmista, dokumenteista ja Ylen radiokeskusteluohjelmista saa paljon enemmän irti, kun niissä ehditään mennä hieman syvemmälle aiheisiin käsiksi. Jotenkin kun sitä on semmoinen ihminen, että innostuu vaikka punajuuriviljelyn saloista tai terveydenhuoltoalan tietotekniikan koukeroista, jos niihin paneudutaan kunnolla. Siis muutenkin kuin "punajuurisato on runsas" tai "ongelmia on, uudistus vaatii 400 miljoonaa".
Niin, miettikääpä sitä näin: ystäväsi on käynyt baarissa ja kertoo saaneensa pillua, vai ystäväsi kertoo koko illan erikoiset kommellukset mutkineen ja matkoineen.
Luonnon kauneutta ja jylhyyttä ihasteleva seminöyrähkö blogistiikkakokelas perimmäisten vastausten äärellä. Kysymyksiä on esitetty musiikin, kiekon, ihmissuhteiden, ihmisten käyttäytymistieteiden, huonon huumorin, kroketin, yhteispelin, sooloilun ja halonhakkuun sekä pimenevän illan suhteen. Yksinpuhelu on kivaa, ja ah, samalla eräänlaista valmistautumista.
Tekstit
