Luftschutzbunker Golden AWe

2011-07-15T13:35:00.001+03:00

Hieno Ämy.

Kävin eka Peitsamoa fanittavaa nuorisoamme käyttämässä Peitsamon keikalla. Peitsamo oli aito itsensä, ja Bret Michaelsista kertova Poison-biisi oli upea, samoin valkoisen albumin Kakkahätä-77:lle omistettu biisi "Urgent need to poo-poo in year 1977". Parhautta. Joo ja eihän lapsia minkään yhdessäolon tai muun vastaavan takia tuoda rokkifestarille, vaan siksi, että heistä tulisi samanlaisia musiikkipoliiseja ja snobeja kuin minusta. Jos joku kamu joskus tulevaisuudessa hehkuttaa innolla jotain keikkaa niin he voivat aina sanoa nähneensä kyseisen bändin ainakin x kertaa ja ekan kerran jo vuonna nönnönnöö, ennen kuin bändistä edes oli tullut tosi kuuluisa ja hitti lyönyt läpi.

Keli on huisa, hiki virtasi. Laskin, että paikalle päästessäni hikoilin saunahikeä, suihkuhikeä, ruokahikeä, kävelyhikeä ja kuumuushikeä. Vieläkö muuta? Aurinkolasitkin semilöysät ja tippuivat pari kertaa kumartuessa, tuli epävarma olo, näytänkö urpolta kun hikoilen ja lasitkin kohellan. Nojuuei.

Ja joo, on hieno nähdä kaikkia tuttuja samassa paikassa ainakin kerran vuodessa. Nimimerkkejä ilmestyi odottamatta odotettuun paikkaan. Dägä kohdallaan.

Vein nuorison kotiin ja tulin itse kupille. Starttasin auton. Livahdin Manun ovea sulkevasta ovesta hakemaan KALJAA, ja vedin hiilareita niin kuin sielu sieti ja enemmän. Yhteensä kolmisen kaljaa join eilen ja pizzaa päälle. Kaupanosasto oli lähdössä vapaalle, siksi kai hyvällä tuulella vielä möivät mulle. Kun ajoin kasarmin pihaan parkkiin, korkkasin heti. Viereen ajoi auto, nuoripari katsoi paheksuen kun luulivat minun autoilleen kännissä - istuin nääs hetken ratissa juomassa pitkin kulauksin, Guns n' Roses soi täpöllä. Tervehdin iloisesti ja lähdin kävelemään kohti Ämyä.

Kauko Röyhkä oli taas hyvällä tuulella. Kengät sillä oli romut, mutta biisit toimivat. Jopa harvinaisempi "Huippumies" soitettiin. Kyseisessä biisissä on eräs nerokas lause, joka pysäyttää joka kerta:

"Hänessä ei ole tippaakaan kadonneen laivan arvokkuutta"

Biisi kertoo varmaan kaikesta, mitä Kake ei halua saavutuksillaan olla.

Kauko puhuikin mulle. Muisteli edellistä Ämykeikkaa, joten huusin "Joit punaviiniä viimeksi!"

Kauko naurahti: "Ai join vai...nyt on vaan tätä Lapin Kultaa. No joo, eilen kyllä olin yksissä bileissä joissa oli tosi hyvää etelä-afrikkalaista punaviiniä...ettepä olleet siellä!"

Ämyn jälkeen tuli siirryttyä hitaasti keskustaan. Istuskelua puistonreunassa. Ei Pikku-Eeroa tänä vuonna. Nim. borehamiin iski väsymys, joten hän lähti polkemaan yli 20 km Tervakoskelle. Heh, itse menen joskus vähän lähemmäs.

Reskalla törmäsin työkamuihin ja eksyin muista. Menin eka kertaa Iskelmäbaariinkin. Huh, mikä paikka. Ei tosin mielestäni eronnut mitenkään Kolibrista, paitsi kai kalliimpi. Kävely kotiin oli meinaan pitkä ja askeleet lyhyet.

Sunnuntaina pakenin ukkosta!

Hieno Ämy.

Polttarit sopivasti ei-urpåillen

2011-05-10T22:55:00.001+03:00

Ah, viime lauantai.

Raavin itseni kasaan suht muikeiden yöunien päälle Espoosta, olin mennyt ajoissa nukkumaan. Tuhdihko rasva-salaattipitoinen aamupala. Pari kuppia kahvia. Venyttelyjä. Käsittämätöntä valveutuneisuutta valmistautua juomiseen asiallisesti.

Oli vapautunut tunne olla vaihteeksi joukkoliikenteen kyydissä eikä omalla autolla. Syystä, että olin ottanut vakuutusmiehen salkkuni ja varannut sinne jallupullon ja valkoviini. Kehä ykkösellä bongasin Kaarle Kustaan ja todella paljon mustia miehiä. Kevät tuo ne kadulle, mutta mitä Kaarle Kustaa teki krapulaisena Leppävaarassa? Kuka tajuaa.

Polttariohjelma alkoi levytyssessiolla Pitäjänmäessä. Helsingin kolkista yksi niistä, joissa jokainen luonnonripe enteilee raiskausta tai lapsisurmia menneiltä vuosilta. Lapanen hangella. Verta. Kulautin pikkuisen jallua, sehän terävöitti. Kävellessä vitutti, että maalifirma Teknoksen tehdasrakennusten seinät ovat aivan järkyttävässä kunnossa. Luottaisitko sellaiseen?

Studiolla oli dägä kohdallaan. Ainakin ulkopuolella, jossa hyväntuulinen tötterötukka oli kitaran ja naisen kanssa tekemässä lähtöä. Rakennuksessa oli kuulemma useampikin studio, mutta neuvoi sinnepäin. Toivotin hyvät viikonlopun jatkot, sanoin että tässä paisteessa viihtyy joka tapauksessa.

Löysin. Sulhanen viritteli biisejä, ja vaikken käskisi jannun lopettaa päivätyötään, niin Paratiisista tuli hyvä. Päälle kajautimme Rautavaara-kuoron Sokerpala-biisin. Sanoista "hoitaisin" muuttui muotoon "hoitelisin". Hwah hwah.

Tulimme hyvään lopputulokseen ja siirryimme jalan juna-asemalle. Aurinko ja kiertävä pullo. Piti koittaa venytellä ja juoda samalla, nykyään jo tietää, mitä vuorokaudenkin tenutus saa aikaan. Hyvää oloa mutta totaalijumia. Keskustassa oli semihemmetisti populaa, olihan aurinkoinen lauantai. Deekun nenästä valui pitkä vaalea räkä. Tarjosin kymppiä sille, joka nuolisi sen. Kukaan ei tarttunut.

"Hyvää oloa liikkumisesta" tarkoittaa muuten pikkunousuissa porukalla sitä, että valutaan läpi vilkkaiden kävelykatujen....soljumalla, suht reippaasti, mutta niin, että kaikki pysyvät mukana. Sekin, joka käy äkkiä ostamassa lonkeroa, vain tipahtaa ilman kännykän käyttöä oikeaan paikkaan, vaikkei sitä olisi sovittu. Lautalla Suomenlinnaan. Kerkesimme juuri lähtevään, jälleen osoitus pienistä nousuista. Meillä oli aika teehuoneelle!

Häpeää on, etten ole koskaan aiemmin käynyt Suomenlinnassa. Jumatsuka siellä on hienoa. Kyllä siellä vain historian havinaa tuntee. Miettii, mistä pääsisi tunkemaan, mistä on koitettu läpi. Sytyttäisikö tuosta jonkun palamaan, miten yli. Ja sitten tietysti Se Suuri Mysteeri, eli mistä sinne juomavettä ongittiin!

Siellä oli japanilainen teehuone, suht tuore, ja meille varattu vajaan tunnin sessiota varten. EI mitään geishatouhuja, vaan teehuoneen palvelijoita kyllä. Omistajajannu kertoi aikanaan hakeneensa stipendiä Jaappanin suuntaan ja semivahingossa saaneensa teen opiskelemisen stipendin! En todellakaan tiennyt, että sellaiseen voi saada jotain suomalaista stipendiä...

Rauhallinen kaveri oli. Linnanrakenteen akustiikka teki paikasta täydellisen rauhallisen. Niin rauhallisen, että omistajan ilmeisesti vaimon vauva ei häirinnyt rääkymisellään tippaakaan. Se tuntui osalta elämää.

Juu, mutta ne teehuoneen palvelijattaret. Ne oli lahkolaiskimalaisia. Sellaisia lahkolaisen oloisia, normaalin näköisiä, hieman värittömiä ja viksun mutta höynäytettävän oloisia. Jokaisella hieman outo perusilme. Seremonia oli kuitenkin todella rauhoittava ja kiinnostava, vaikka tee oli kyllä kuin laihaa pinaattisoppaa. Ei ilmestynyt kipparikallen käsivarsia siitä. Ei edes Elsan, vai mikä se laiha pesä siinä kipparikallessa oli.

Omistaja kertoi lisää mielenkiintoista historiasta. Kysyin vakavissani, milloin oli juonut viimeksi Liptonia. Vihreää Liptonia oli kuulemma puoli vuotta sitten...heh, nauratti sitäkin. Pulitimme viisitoista euroa per lärvä laihasta pinaattikeitosta ja juttutuokiosta, muttei kaduttanut tippaakaan. Mietin, että on joku mökillä tehtävä kalakeittokin eräänlainen seremonia. Koko perheelle, jos kalat on järvestä ja niin edelleen.

Toki mielessäni muhi paljon parempiakin juttuja, mutta kuiskin vasta ulkona nämä "VITTUMITÄPASKAA; MÄ MEEN RÖÖKILLE JA STOBELLE!"-imitaatiot.

Alkoi tulla nälkä. Käppäilimme kohti Panimoa, monenmaalaista kansaa käveli vastaan, en tiedä oliko osa nälkäisen maan sellaista.

Panimolla olisi ollut niitä kehuttuja oluita. Tilasin kuitenkin punkkua, vettä ja sitten sapuskat. Parasta vuohenjuustosalaattia, mitä olen ikinä maistanut, semisti paahdettua. Pääruoaksi söin lammasmakkaroita kasvissörsselin kanssa, täytyypä kehua niitäkin. Kamun mudcake olisi rulettanut koostumuksellaan homman kymppiin, mutta pidin karppilinjan ja pannukahvilla ysipuoleen. Nautinnollista, lisäksi terävöitti päivän aavistavaa väsymystä. Kello oli kuitenkin joutunut jo pitkälle alkuiltaan.

Steppailimme uudestaan ulos jalkautuen kun laskut oli maksettu ja pallit suoristettu. Oli semipelleilyn vuoro, ensin sulhanen oli katsellut muistipelistä morsiamensa kuvia, seassa Tuksua ja Tapolaa, pystyi vittuilemaan että "etkö erota noista!" kun sokkona käänsi morsion ja Tuksun. Ah niin mukahauskaa.

Niin, ulkona mies puettiin taiteilijaksi, näytti itse asiassa aika paljon Tarja Haloselta. Rupesi piirtämään karikatyyrejä, suht nopeita, se homma sujui ja kun ajat pidettiin tiukkana vältyttiin kiusaantumisilta ja tekonaurulta. Ne ajatteli meistä ilmeisen hyvää. "Oh, bahhelor parti"

Eräät japskilikat nauroi paljon kun sankari piirsi niitä.

Kamu kysyi "what is thank you in japanese?"

"Arigato"

Kysyin kamulta, mistä hän tiesi, että ne olivat japanilaisia eikä esim. kiinalaisia. "No kun ne tiesi "arigaton"". ~HA!

No ilta eteni, ilta-aurinko paistoi, dägä kohdallaan, humaltumista. Lisää karikatyyrejä, lisää viiniä, vähän viskinmaistelua. Kunnes sitten eräs tehtävänopanheitto toi sulhaselle pinkin pikkuhameen, tämä repäisi, otti muut kamat pois ja sukelsi mereen. Oli se kuulemma aika kylmää vielä. Pari fotoa rannalla, todella taiteellista tuli kun vielä joutsen lipui taustalle!

Meillä oli sauna varattuna kympiksi. Pari tuntia aiemmin siirryimme lautalla takaisin kohti Helsinkiä. Menimme kannelle, istuimme alas, nauratti. Mukavasti viilentävä vire kävi ohimolle sopivasti, jallupaukku pullosta...silloin vasta voidaan sanoa, että kesä tulee ja dägä todellakin, todellakin oli kohdallaan. Niin kohdallaan kuin se voi poikaporukassa olla. Se oli sitä kuuluisaa kiireettömyyttä.

Otimme me pari erää biljardia vielä ennen saunaa. Saunalla oli myös tv, josta kiekko nähtiin. Heitimme vähän sulhaselle ruotsalaisia velhonnoppia, tai jotain shamaaninoppia, tulevaisuudenohjeita. Uunilenkkiä tuli ja viinaa, tosin nappi jota toinen käski painaa jos oli tarjoilijalle asiaa oli toisen mielestä joku hälytysnappi. Ei kai tarvitse mainita, että ensimmäinen oli niistä se lontoota puhuva miestarjoilija ja jälkimmäinen oli niistä se nainen, joka näytti ettei kullendahlia ollut näkynyt kukkarolla vähään aikaan. Perkele.

Willi Wäinö paikan nimi, oli muuten komea musta sauna. Mustat paksut hirret lauteina. Tukevat.

Illan säätöosuus seurasi lähtiessä. Diili oli, että hintaan (300) sisältyi 150 sauna/ruoka ja 150 juomiin. Lasku oli 315 euroa. No maksoimme laskun, mutta minua rupesi viimeisenä kuitissa ihmetyttämään 22 pullovettä. Mitä! No oli ne kai jotakin jättänyt laskematta, mutta ilmeisesti tämä 22 pullovettä oli joku kuitintäyttökikka. No koska 300 ei saanut rahoja takaisin, niin tottakai rupesin tivaamaan että mehän juomme ne puuttuvat 60 euroa. Saisimme joko sen 15 käteisenä tai sitten juoda lisää. Oli tullut hörpittyä omiakin, joten kävi perkele niin, että emme olleet juoneet 150 euron edestä kannettuja juomia! Tai ne oli jotain väärää painelleet.Häpeällistä suomalaselle poika-, siis nimenomaan poikaporukalle silti. Vaikka siis kuinka joi omaa jalluakin.

No kun meidän porukkaa paineli takaisin sisään, niin säätöhumalaan ehtineet tietysti kailottivat 15 euroa takaisin. No minä olin että tottakai me mieluummin juodaan se 60 kuin otetaan 15 takaisin!

Onneksi tottelivat, ja menimme takaisin vielä pöytään. Tarkkailua, ja lisää juomista. Kottaraisia paineli ees taas, meidän tarjoilijaa hävetti, kantoi sitten ylimääräisiäkin paukkuja sen kohelluksen takia. Sillä riitti paukkuja, heh heh.

Yhdessä vaiheessa tarjoilija vei kossuvissylasini vaikka siellä oli vielä jämät. Korotin ääntäni, että elä vie sitä mun lasia vielä! Toi nolona takaisin. Sitä jäi kaivelemaan, tuli nimittäin vähän myöhemmin vittuilemaan että "no ootko nyt juonu?"

Ulos päästyämme olin tuhdissa humalassa. Suunnittelin jo nukkumaanmenoa, mutta pyörsin päätökseni, en perkele vässyköi kun on kerrankin taas aikaa vain olla. Käännyin puolen korttelin päästä takaisin. Mieluummin korttelin päästä takaisin, sillä muuten sitä iltaa ei takaisin saa.

Ei saa! Mentiin Roska Helsinki -nimiseen pikkupaikkaan Coronan vieressä. Hemmetin makia/makea/makee paikka, 3 euroa sisään, joka paikka tuhrattu tussilla sisustukseksi, vessassa pornolehden sivuilla päälystetyt seinät ja kassalla roikkui pahvinen Päivi Räsäsen pää! Semi-homo-lesbo-ulkomaalainen opiskelija -tanssibaari. Perkeleen hyvää tanssimusiikkia! Kassakone oli rikki, musta myyjä hakkasi sitä, mutta kun ei toiminut, möi mulle absintin 40 pennin alennuksella kun ei enempää kolikoita ollut. Kirjoitin päädyn seinään PERKEMA! ja jotain. Olin elossa.

Taksissa Espooseen puhuimme vakavampia. Illan sankarin isän tuoreesta lähdöstä. Oman äidin lähdöstä. Koskettava hetki, sananmukaisesti, kun kamu otti ennen lähtöä kädestä kiinni. Illat ja muistot elää, ihminen ei aina muista.

Juntit Magenta Skycoden keikalla

2011-03-19T13:55:00.002+02:00

SM-liigaahan vain minä menin katsomaan.

Suistolla esiintyi eilen kehuttu bändi. Magenta Skycoden keikasta oli jo alkuviikosta viestiä kehissä, mutta perjantaille oli alustavia suunnitelmia, joten en lupautunut. Kun suunnitelmat muuttuivat, irtosin alkuillasta Metaxapaukun päälle katsomaan kiekkoa Voutiin eittämätän seuraksi. Ehdin toiseen erään. Tilasin jallun ja ison soodaveden.

Vouti oli semityhjä, Petteri Sihvonen sentään oli ja kourallinen muita. Asiantuntevaa yleisöä urheilukulttuuria katsomassa. HIFK otti thurpaan ja ihmetytti Urhoavustajan täydellinen kykenemättömyys kysyä mitään järkevää valmentajilta. Ihan vihjeeksi, kirjoittakaa niitä juttuja vaikka muistilapulle erän aikana.

Oli jo jossain määrin kotiinlähdön aika.

"Ei varmaan tule Suistolle lähdettyä", mutta "paljon sinne maksaa liput?".

"Ei välttämättä tule lähdettyä" mutta "vois käyä niitä pelipaitoja kattomassa".

Kamu haki syötävää itselleen ja avokilleen, lupasin että kuolaukseni johtuu pelkästään pelipaidoista. Hyväntuulinen "ei kiirettä kotiin" kotoa eittämättä myös avasi mahdollisuuksia Magenta Skycodeen eittämätän kämpillä vierailun päälle jo etukäteen.

Tuli sitten kävellessä jo kysäistyä josko eittämätällä joku viinipullo olisi varastossa. Oli siellä yksi valkkari, eli varovasti kannattaa aina ehdottaa. Jos jotain tässä vuosien varastolla, eikun varrella, on oppinut, on se, että pitää pikkuisen aina olla vierasvaraa ja ylimääräistä pulloa varastossa. No siellä oli joku "paha valkkari", mutta eikös paha pidäkin huuhtoa pienemmällä pahalla pois.

Maistuihan se lämpimältä siideriltä, kieltämättä, se eittämätän valkkari. Juttu luisti silti pikkuhiljaa. Nauratti, aloimme lähestyä jutuissa sitä osaa jossa piti pitää jo suutaan osaksi kiinni. Tosi hyviä vitsejä, joista osalle tuli naurettua vain omassa mielessä ja sitten siirryttyä jo ajatuksensa mukana seuraavaan, josta juttu taas jatkui ilman että kaikki olivat mukana. Parhaassa tapauksessa ajatteli samaan aikaan vielä Veikko Huovisen kirjaa, biisejä, SM-liigaa, NHL:ää, töitä ja vaikka kotiasioita. Mutta niinhän ne asettuvat pienessä nousussa aina omaan lokeroonsa ja dägä lohkeaa kohdalleen.

Kävimme läpi Hämeenlinnan baariskeneä. Nykyään opiskelijabileissä Metr...Karusellissa maksaa tuoppi kolme euroa ja shotit viitosen. Opiskelijabileet...siihen on tultu pitkä matka kymppitorstaista, jolloin tuoppi maksoi 10 mk. Kämpille palasi joskus ympäriseiteissä, ja vielä oli 40 mk taskussa. Paluu tapahtui tietysti kävellen Idänpäähän.

Sitten kun Magenta tuli taas puheeksi, myöntymys keikallemenoon oli jo aika selkeä. Olin saanut romupullon tyhjennettyä, tarkennettakoon sen verran, että maku parani kyllä kun se oli ollut tovin kylmässä.

Niitä joita ei tämä taiteenlaji, Magenta Skycode, ei kiinnostanut, olisi Scooteria tarjolla Riihimäki Rockissa ensi kesänä, perkele. Enhän minä itse tiennyt Magentalta yhtään biisiä, mutta kun ottaa sen asenteen että ottaa selvää, niin silloinhan tahto on vahva. Vähän myöhemmin tulisi selviämään, että monella tapaa vahvatahtoisia keikalla oli, muitakin.

Lähdimme lompsimaan keikalle. Tuli kysyttyä kumpi reitti keskustasta Suistolle on suorempi, kahdesta sillasta. Muistin, kuinka lapsena (siis lapsellisena vieläkin) tuli sotkettua toisen yrityksiä laskea jotain. "Neljätoista kuusitoista neljätoista kahdeksantoista!" ja toinen joutui aloittamaan alusta. No ei oikeasti tullut eilen laskettua. Eihän siinä ole yhtään mäkeäkään matkalla, uh huh huh.

Kun pääsimme perille, about ensimmäisenä kävelee Aikakoneen Sani vastaan. Menossa tupakalle, heh. Varovainen perinteinen vilaisu eittämättään, "huomasikko". Hah, on siinäkin yhden aikakauden kasvo. 90-luku ja "ODOTA!", päälle duetot Samuli Edelmannelin kanssa. Soolouralta Radio Jannessa 2000-luvun alkupuolella töissä kuullut biisit ne vasta juhlaa ovatkin. Onneksi yksikään ei ole soinut päässäni.

Laitoimme takit narikkaan. Kun menin tilaamaan jallua ja soodavettä, sama Sani tökkäsi kohta hinkillään kyynärpäähäni. Paita on muuten myynnissä, sanifaneille tiedoksi. Aavistelin viereistä miestä sen ukoksi.

Siirryimme vilkuilemaan lämppäribändiä. Soitti hyvin, mutta vähän mitäänsanomaton. Iso osa yleisöstä oli aika muotitietoista, selkeästi tämä oli magentamainen yleisö. Magentamainen yleisö menee pojissa pipo takaraivolla, viiksiäkin tuunattu, tummasankaisia laseja...musta nappi korvanlehdessä. Kapeita farkkuja ja t-paitoja, kaulaliinoja. Tytöillä tiukahkot housut, löysähköt paitulit. Se oli permanentti free-zone.

Mitä tulee nokan päältä katsomiseen, niin oma partani oli laiskuuttani ajamatta. En ole ikinä täysin ymmärtänyt sitä, että tehdään töitä sen eteen, että näyttäisi rähjäiseltä. Perkele, eikö ihmiselle enää riitä se kun elää 33-vuotiaaksi ja skippaa yhden parranajon. Minulle sanottiin jo vajaa kymmenen vuotta sitten "oletko kännissä" pelkästään siitä, että tulen parta ajamatta kouluun. Repikää siitä EMO-piiperöt.

Noh, avasin minäkin pari nappia, josko joku huomaisi kuinka hieno t-paita alla oli. Sattui alle rennompi latvialainen "Turpa kiinni!"-paita. Eli kyllä minullakin sen verran oli näyttämisen halua.

Istuessamme pöydässä juttu meni tietysti NHL-kiekon puolelle. Tuli myös huomattua, että se Sanin mies oli...no se näyttelijä! Se vaaleatukkainen, joka näytteli sitä maalivahtia. Siinä Käenpesässä. Tehnyt monta unohdettavaa roolisuoritusta! Oli harmaantunut ja ikääntynyt sen verran, etten ollut tunnistaa.

Magenta alkoi soittamaan. Olin tässä vaiheessa unohtanut Jori Sjöroosin ja mietin, hämärälle lavalle tuijottaessani, että mielenkiintoisen tumma ääni tuolla vaaleatukkaisella naislaulajalla. Sitten mietin, että onko se mies vai nainen. Keikka alkoi silti lupaavasti.

Vasta biisin jälkeen hokasin, että ai niin Jori Sjöroos. Vaikka siitä oli ollut puhetta. Taustalaulajat olivat mimmejä, Jori hontelo taiteilijatyyppi. Aavistuksen androgyyni, hyvällä tapaa veijari, sellainen seksuaalisuutensa kanssa jossain päin maailmaa syrjittävä tyyppi. Voisi mennä kärjistetympänä vaikka Koe-eläinpuistossa.

Sani-seurue siirtyi lähemmäksi paikkaa missä olin. Se mies tuli ihan viereeni, kun nojailin sellaiseen korkeaan pöytään jalluni ja veden kanssa. Kuulin hymähtelyä ja paheksuntaa, ihme kiristelyä. Luonnollisesti Sjöroosin välispiikit olivat samantien omiaan kasvattamaan kyseistä norkoilevaa tylsistymistä, siis "sillä näyttelijällä". Nauratti se tilanne.

On nimittäin kaksi eri tapaa viettää ilta, viihtymällä tai olemalla viihtymättä.

Veikkaan, että joku kaverini kuten Twite punk-fanina, Klamydia-fanina ei pitäisi täysin Magenta Skycodesta, mutta tekisi sen niin, että istuisi pöydässä, sanoisi meikäläiselle "onhan tää nyt ihan paskaa", mutta viihtyisi silti ja ottaisi lisää keittoa. "Se näyttelijä", "Sanin mies", ei viihtynyt.

Kaveri murisi ja hörötteli "väärin" paskaa bändiä ja sitä, kuinka lähtee keskustaan. Ei häirinnyt minua tippaakaan, mutta henkisen kielen päähän tippa kyllä kertyi kun mietti kuinka hassu tarina tästäkin pienestä klubi-illasta tulee. Kun saa hihitellä näyttelijän ja laulajattaren arkiselle perjantaimenolle. Ja kaiken kruunasi se, että biisien suhteen aloin pikkuhiljaa viihtyä!

Magentasta ei voinut olla pitämättä. Sjöroos on huikea biisinikkari ja älytön tuottaja. Lähtökohtaisesti musiikissa on paljon itselle vierastavia elementtejä, jonkinmoista turhan modernia haaveilua ja tähtiin kurkottamista iskän ja äiskän rahoilla. Mutta niin vaan Sjöroos kuitenkin on onnistunut loihtimaan kokonaisuuteen jotain hyvinkin persoonallista, sekä paljon koukkuja.

Samaan aikaan oli erittäin hassu kontrasti, kun se murjottava näyttelijä teki lähtöä. Valot loistivat läpi klubin, ja mietin kumpi on ahdistuneempi taiteilija, Sjöroos vai se jannu. No yksi heistä oli vapautuneempi sinä iltana.

Jorin skoolaukset olivat ilmeisesti liikaa. Jori skoolasi yleisön kanssa Jyväskylälle, Hämeenlinnalle ja tietysti vielä sen kaiken sanalla "Skoliosis!". Minusta se oli rohkeaa ja aidon hauskaa. Näyttelijäjannusta ei.

Voihan se olla, että ei sitä jannua oikeasti niin paljon vituttanut. Luettuani viikolla Veikko Huovista päätyy kuitenkin selkeään ajatuksen lentoon, jossa tietää mitä ihmiset miettivät ja miten heidän elämänsä kulkee. Ja vaikkeivat ajatukseni olisikaan totta, ei sillä ole mitään väliä, sillä tarinat ovat tärkeitä. On erittäin hedelmällistä käyttää aikaansa myös tuollaisiin aatoksiin. Tarinoita voi kertoa mielikuvituksella ja arvaillen, ilman että valehtelee.

Hyvin suomalainen tilanne kuitenkin oli, kun Sani joutuu semisti myöntelemään miehelleen ja lepyttelemään tätä. Olivat huvittavan lähellä minua. Lähtiessään mies vilkaisi minuun päin, hymyilin. Kyllähän kyseinen mies tuiman ilmeensä perusteella sopisi vaikka Seitsemään Veljekseen, yllättävän katajainen kansa se sitten oli tuollakin. Olisiko pitänyt tarjota sille vaikka jallu ja kertoa joku natsivitsi.

Tähän väliin pitää kertoa, että se mies oli Tuukka Mastomäki! Googletin sen. Hah, Rasselirakastaja! Käenpesä. Olen pitänyt ihan hyvänä näyttelijänä, liekö sitten niin jokaisen ei-joka-elokuvassa-näkyvän miesnäyttelijän kohdalla.

Keikka jatkui. Magentalla oli lisääkin hyviä biisejä. Kyllä minä enemmän löydän itselleni tarttumapintaa Pink Floydista, tai vaikka Leevi and The Leavingsistä, mutta en voinut olla tykkäämättä myös Magentasta.

Mietin myös samaan aikaan jännäten sitä, kuinka kauan Suistoklubi pysyy hengissä. Montako kaljaa pitää myydä...montako lippua tänne on myyty...paljonko yksi vieras kuluttaa keskimäärin kaljaan...täällä on ehkä 50 henkeä...50 x 10 euroa...toivottavasti Suisto pysyy hengissä ikuisesti.

Sani näytti tanssivan narikan lähellä. Ei ollut huutanut ODOTA, MIKSI KARKUUN JUOKSIT...Tuukalle, vaan jäänyt porisemaan tuttujensa kanssa. Tämä oli silti aika suomalaista, puolisoa pitää lepytellä, eikä silloin voi tanssia ja nauttia täysillä, jos se puoliso ei tykkää. Pitää olla ainakin osittain samaa mieltä ja muiskauttaa lepyttelevä pusu poskelle. Sitten vasta saa tanssia kun toinen lähtee.

Toivottavasti ihmiset silti malttavat ja jaksavat silti lepytellä puolisoitaan. Pitää toista ymmärtää. Sekä käydä rohkeasti siellä Suistoklubilla, jos yhtään mieli tekee. Käydä vähän kokeilemassa, että miltäköhän se tuokin bändi kuulostaa. Enimmäkseen kun se kannattaa. Ja vielä kun voi törmätä IIK-julkkiksiinkin!

Poistuimme keikalta sitten samantien sen päätyttyä. Viipurintien silta ei ole Suomen suurin silta, mutta sen aikana ehtii käymään läpi ummet ja lammet musiikin sisällöstä ja keikasta, onneksi samanmielisesti. Musiikki oli huuhtonut myös murjen arheita pois, eli hyvinhän se meni.

Hain pari kärkkäriä asemagrilliltä ja käppäilin kotiin. Kotona oltiin vielä hereillä, tai ainakin sitten kun minä rymistelin sinne kertomaan hauskaa pientä tarinaa, jossa oli vähän arvailua ja mielikuvitusta, muttei valhetta mukana.

Lopuksi söpöjä kissimirrejä.

Turuntie on surmanloukku!

2011-01-28T17:26:00.004+02:00

Pysähdytkö suojatien kohdalla, jos siellä joku arpoo tien ylittämistä?

Olen havainnut, että se on monelle yllättävän vaikeaa. Liikennesäännöistä selkeän simppeli kohta, jota vain osa ehtii noudattamaan. Aiemmin sivuttu Hämeenlinnan kuskien yllättävän sitkeä itsekkyys oikein kulminoituu tähän "moottori, teräs ja liha"-muotoiseen henkien taistoon.

Ihmiset passivoituvat ja alistuvat kohtaloonsa liian helposti. Aika pakko onkin, sillä tällä paikkakunnalla esimerkiksi Turuntie ja Viipurintie ovat oikeita surmanloukkuja jalankulkijalle. Kun on pakko vain kaasuttaa, vaikka toisella puolella olisi auto jo pysähtyneenä!

Dante voi kertoa empiirisistä kokeistaan muksunrattaiden kanssa. Tulos oli pöyristyttävä. "Live and let live" on tuntematon käsite tässä liikennekäyttäytymisen taaimmaisessa perähikiän hornankattilassa! Syö nakit äkkiä tai paistu! Ei armoa! MINÄ MENEN NYT ENSIN, ODOTA SINÄ SURKEA JALANKULKIJA SIELLÄ!

Jotain positiivista toki. Baarissa ei ikinä saisi kimalaisia (tai tasa-arvon nimissä miehiä) hymyilemään samalla tavalla kuin pysähtymällä liikennesääntöjen mukaan suojatien kohdalle autolla. Täällä sitä pidetään suurena kohteliaisuutena, kauniina eleenä ja oodin veroisena huomionosoituksena, että NOUDATTAA LIIKENNESÄÄNTÖÄ.

En esitä viatonta. Kyllä kiireessä ajatuksissa menee joskus yksittäisiä ohi. Oho, sori. Minun on henkilökohtaisesti vaikea silti uskoa, että koko kaupungin surmaloukkujen käyttäjistö on yhtä ohovitunsoria!

Toinen positiivinen on, että pysähtymällä pääsee edes joskus pätemään ja tuntemaan itsensä paremmaksi. Joskus säestän pysähtymistä töötin kera, kun vastaantuleville ei riitä kilometrin matka pysähtymään liikennesäännön mukaisesti. "Mä olen häirikkö...mä olen häirikkö" ja valkovenäläiset.

Illan teemabiisi siis olkoon Irwiniä! Turvallista matkaa!

Totuus Zeitgeist-liikkeestä, osa AWe

2011-01-24T22:04:00.002+02:00

Kylläpä on taas päästy innolla vääntämään pitkin foorumeita, kun on saatu jotenkin käänteentekevänä mullistuksena tämä Zeitgeist-ilmiö ja -liike tapetille.

Kaikki alkoi "dokumentista", joka latelee vanhoja perustietoja "mullistavina" uusina selvityksinä uskonnoista ja latelee päälle jos jonkinmoista "mullistavaa" tietoa salaliitoista, rahan vallasta ja pienen eliitin pahuudesta. Juutalaisten salaliitot, WTC-salaliitot ja muut kaikki mahdolliset kaivetaan esille.

Tuota, juutalaiseliitillä juu on paljon rahaa ja poliittistakin valtaa. Lääketehtailla on valtaa yhtä paljon tai enemmän kuin asetehtailla. Mutta tarkoittaako juutalaiseliitin valta maailmanlaajuista, suunnitelmallista salaliittoa Suposta Jupoon ja Dupoon? En vetäisi yhtäsuuruusmerkkiä siihen, enkä varsinkaan julistaisi totuuksina.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Zeitgeist_(elokuva)

On hyvä jos dokumentti saa ihmiset lukemaan enemmän. On hyvä jos se herättää ajatuksia. Olen itsekin tutkinut uskontojen historiaa sun muuta. Ensivaikutelmani kuitenkin on, että tuo saa ihmisisslä aikaa huuhaauskontojen ja hihhuleiden tapaisia fanaattisia reaktioita. Eli semmoistakin, jota vastaan se mukamas on.

Lisäksi meillä on Markku Uuspaavalniemen tapaisia "talousneroja", joiden mukaan kaikki raha pitäisi polttaa.

Perkele, minusta vallankumouksellisempaa ja mielenkiintoisempaa on esimerkiksi keskustelu siitä, pitääkö kaikissa Afrikan valtioissa oikeasti olla demokratiaa, että onko demokratia muka kestävä ja paras hallitsemismuoto kaikkiin maailmankolkkiin? Etenkin, kun muodot ovat historian aikana tupanneet muutenkin muuttua tietyissä sykleissä.

Tiede.fi-foorumin nimimerkki Varis kiteytti mielestäni keskustelun parhaiten:

Mitä ihme orkkuja tommosesta virtsavidosta pitäs saada? Joku järkyttynjy kun viimein tajunnu jotain?

~BREASTS!!!

SCOTT_BARNEY !1!

2011-01-19T09:36:00.002+02:00

Scott Barney siirtyy Hämeenlinnan ja Turenkin, siis melkein puolen Suomen Pallokerhoon. Perunat lentävät ja pontikkapannu kiehumaan!

Kukkahattutäteily nostaa päätään.

En voi käsittää sitä, että joku meistä toisen joukkueen faneista vetää pultit kiistanalaisen pelaajan sopimuksesta. Tämä on ilosanomaa korville, vieläpä valtiontaloutemme synkkinä aikoina! Tämähän suorastaan räjäyttää luovan hulluuden ja runollisuuden esimerkiksi tifojen, kylttien ja huutelujen suhteen. Saa käyttää vapaasti:

- iso Jack Daniels -lakana (muistakaa, ettei joku Laitilan mallasolut ole se tunnetuin merkki jenkeissä)
- Kuva SaiPan logosta ja juopuneesta pummista
- kyltit D, R, U, N, K (tai jopa jatko ,E, N, B, U, M)
- huuteluita mistä tahansa alkomahooliin liittyvästä
- pahviset, isot pullot
- six-pack Karjala-pahvi päähän (kerrankin viittaisi älylliseen huumoriin!)

Tästä pelaajasta kuullaan vielä!

TV-uutiset ovat perseestä

2010-12-30T01:50:00.000+02:00

TV-uutiset ovat jossain määrin perseestä. Välillä tulee täysi ohinussitun olo, kun samat uutiset pyörivät tunnin tai puolen tunnin välein. Tulee semmoinen olo, että ajankohtaisohjelmista, dokumenteista ja Ylen radiokeskusteluohjelmista saa paljon enemmän irti, kun niissä ehditään mennä hieman syvemmälle aiheisiin käsiksi. Jotenkin kun sitä on semmoinen ihminen, että innostuu vaikka punajuuriviljelyn saloista tai terveydenhuoltoalan tietotekniikan koukeroista, jos niihin paneudutaan kunnolla. Siis muutenkin kuin "punajuurisato on runsas" tai "ongelmia on, uudistus vaatii 400 miljoonaa".

Niin, miettikääpä sitä näin: ystäväsi on käynyt baarissa ja kertoo saaneensa pillua, vai ystäväsi kertoo koko illan erikoiset kommellukset mutkineen ja matkoineen.

Jolloti jolloti

2010-12-11T22:43:00.001+02:00

Menovihjeitä arkeen!

Elämänmuutokset pakottivat taas minut tähän selittelyn.

Eikun siis viisaus kasvaa, ja oppii arvostamaan uusia asioita sekä näkemään kokonaisuuksia.

Kumpi tahansa on totta, kannattaa miettiä mitä tekee arkensa kanssa. Viikosta viisi päivää on arkipäiviä, kaksi viikonloppua. Pitääkö kaikki oma toiminta ja tekeminen siis pakata vloppuun?

"Ei ehdi, ei jaksa töiden jälkeen"

Jos ottaa sen asenteen, laiskistuu myös "pakollisten" kodintoimien suhteen. No toiset tykkäävät tehdä aina paljon kerralla. On silti äärettömän mieltä ylentävää ja virkistävää tehdä kaikenlaista kodin ulkopuolista toimintaa arki-iltoina, eikä pelkästään viikonloppuna.

Eikä se tarkoita että on aina pakko TEHDÄ jotain. Ei kirjastossa käyminen, luonnossa käyminen, kahveilu, syöminen ulkona, vaikka sienestys tai marjanpoiminta ole sopivana annoksena kovin raastavaa tekemistä. Samalla tavalla sillä on silti saumoja irroittaa ajatuksia työstä ja muusta peruspuurtamisesta. Tulee antoisa fiilis sen jälkeen.

Jos pakkaa kaiken toiminnan ja kaikki stressinpurkamisen ja tekemisen suuret odotukset viikonloppuihin, pettyy tasaisin ajoin, vetää liian kovia kännejä, tai ei jaksa tehdä mitään niin kuin ei muulloinkaan, ja kaiken kukkuraksi tuntee ettei koskaan ehdi tehdä mitään. Väärin. Kyllä sitä ehtii, kun tekee vaan. Sopivasti.

I like time flights!

2010-09-12T11:51:00.001+03:00

Hippulat!

Täällä ei tarttenut haavereihin osua onnistumaan, ellei nyt sitä peliä lasketa.

On aika sanoa muutama sana Moldovasta. Potkupallo oli päämäärämme, ja Chisinau, Moldova päämäärämme. Pitkä odotus päättyi, kun torstaina saavuimme Chisinauhun hikisen Luftwaffevaihdon ryydittämän kaksiosaisen lennon lopuksi.

En tykkää miettiä pelkkiä hintoja reissussa, mutta tekeehän se elämää risaisemmaksi. Odotellessamme Twiten lentoa Tiiliksen ja Nuorikkokimalaisen kanssa seitsemän euron valkkari pöydässä huomasimme että kahvilassakin voi olla edullista. Pian saapui myös Suomen maajoukkue. Siinä vaiheessa kaikki oli potkupalloijiloilla ihan hyvin ja EM-unelma eli. Kun joukkue lähti, Tiilis meni haasteluita kärkkyneen paikallisen verkkosukkatoimittajattaren hollille teeveeura mielessään. Mies pääsikin televisioon, muttakin toisen kanavan haastateltavana. Siis siinä vaiheessa kun maajoukkue oli hieman pihtaillut haastiksen antamista (Roman taisi tosin antaa) kelpasi faninkin sanomat.

"What is your favorite match?"
"You mean team or a player?"
"Team!"
"Finland!"

Englannin opetusta maissa, jossa ei ole televisiossa liikaa dubbaamatonta.

Pääsimme hotellille rytyisen taksikyydin jälkeen. Kerrottakoon jo tässä vaiheessa, että turvavyöttömät hurjastelut taksin kyydissä olivat about ainoa pelottava asia Moldovassa. Twitelle matkat olivat terapiaa, totesi vain etteivät omat iskarit olekaan kuulostaneet niin pahalta koskaan.

Kyseisenä iltana ruokaa, ryyppyä, nuorisokonserttia, baaria, baaria ja baaria. Haimme vodkaa ja hilluimme konsertissa sekä kaupungilla. Yhdessä baarissa oli jotain HIFK-strippausta valkoisissa saappaissa. Koitin samana iltana matkia niitä liikkeitä vielä hotellilla, mutta liekö olleet valkoisten saappaiden kanssa ja slaavinaisten esittämänä kuumempia, mene ja tiedä. Yrittää pitää.

Toisena päivänä kaupunkia ja peli. Ensin kaupasta evästä ja Kellopeliappelsiinimielessä Moloko-drinkkejä. Eli Molokoon tehtyjä valkovenäläisiä, mutta onhan se siis paljon kuulimpaa kun purkissa lukee "Moloko". Saa tarttua jonkinmoiseen ainutkertaisuuteen.

Stadionille bussi- ja taksikyydillä. Hilluimme tovi ennen peliä stadionin edustalla, niin eka päivältä tuttu verkkosukkatoimittajakimalainen yllätti ja tuli haastelemaan minua stadionin edessä! Yleiskohteliaisuuksien ajan haastelu meni pahemmitta rallienglannitta. Alussa tosin tyrkkäsi kameraa esille näyttääkseen "fishnet stockings"-kuvat toimittajalle. Kuvaaja zoomasi minusta kameraan. Surrealistinen tilanne! Sitten yhtäkkiä kun kyseinen misu kysyi suunnitelmistamme Transnistrian suhteen "are you curious?" menin täysin jäihin jariporttilaksi ja sanoin "yes, I like time flights!" Yritin sanoa siis jotain aikamatkailusta, vaikkei siinä oikein sanottunakaan olisi ollut mitään järkeä...ei perkema. Kajautimme onneksi porukalla komiasti "OI SUOMI ON..."-viisun kokonaisuudessaan kameralle.

Pelissä tunnelmaa. Huutoa, yli kotikatsomonkin monin tovein. Hyvä SMJK, meitä oli paljon! Itse peli vituttaa vieläkin, vaikka tunnelma oli lopun suomifanien keskinäisiä foorumivääntöjä lukuunottamatta hyvä. Shefkin poissaolo kokoonpanosta vitutti ja "kenkää Baxterille" vähän tyhmää nurinaa. NIH. Tuntui niitä juttuja kuunnellessa, että ei täällä DK:lla olla yhtä kaukana välillä foorumin ja oikean elämän rajalla. Eihän.

Hauskaa katsomossa oli niin kauan kuin tilanne oli tasan ja Suomella paikkoja. Aurinko laski horisonttiin stadionin takana. Ihmiset katsoivat kerrostalostakin kentälle ja kaupunki juhli. Oma tunnelma hiipui, meinasi laskuhumala yllättää. Äkkiä liikkeelle!

Pelin jälkeen Tiilis tarjosi poliisille tupakat. Sitten kävelle pikku eväälle. Kohteliaita sanoja paikallisilta, oli nastaa tappiovitutuksesta huolimatta. Toinen baareista oli joku karaokepaikka. Täräytin Doorsin "Back Door Man". Joku kävi kehumassa "nobody sings rock music here". Paikallinen göstasundgvistin näköinen russki tuli taputtelemaan olalle ja tarjoamaan vodkaa. Oli joku mafiaslobo kai, kun ajoi reikäfarkkuisen muijan kaverini jutuilta pois, ja myöhemmin kokonaisen seurueen vaikka olisivat halunneet jatkaa ravintolassa oleilua. Se seurue kun oli tullut juttuun kanssamme kans. Arkkitehtijannu kertoi, että hän pärjää Moldovassa, mutta bussikuskin ansioilla on vaikeampaa.

Yhdessä vaiheessa meinasi mafiaslobo suuttua Tiilikselle, mutta viittomakielellä ja eleillä näytin että se on panomies vaikka näyttää vähän homolta kännissä. Tarjosi tarjoamistaan, kun minä tarjosin, eivät huolineet maksua, kuin olisivat olleet sen göstan vapaapainijan pelossa. Juomista viisi tähteä, kusipäisyydestä paikallisia kohtaan -5. Niin, näytti yhdessä kuvassa hemmetisti pakilta. Siis yhdessä vain, ja näytti, ei käyttäytynyt kohteliaan tavoin. Ai niin ja tuolla osasivat myös absinttia liekittää kunnolla. Sammuin hotelliin, joku otti kuvan minusta suomitankki mahan päällä.

"Me kuunnellaan teiän riitaa ja juuaan teiän viinaa"

Kolmantena päivänä ohjelmassa oli oleilua, herkullista georgialaista ravintolaa ja huonoilua kaikenlaisten muoviin käärittyjen lahnojen kanssa. Siis oikean lahnan. Kuitenkin harmitonta huonoilua, ei mitään mistä joku loukkaantuisi tai vittuuntuisi. No ehkä joku suomalainen. Lahna menetti päänsä tiellä, ehkä monelle kävisi samoin jos joutuisi tunkemaan päänsä ensin housuihini. Ei me kuitenkaan mihinkään Transnistriaan selvitty, fiilisteltiin pitkin Chisinauta tällä kertaa.

Sunnuntaina oli jo pientä krapulaa ja ahdistusta, joten tuli oleiltua ulkosalla reippaasti. Sitten piti vielä vähän kävellä lisää ja absinttia ottaa. Ostin pientä Saksa-asua jos tarttee kääntää takkia. 1990-mallin komea Saksaverkkatakki ja t-paita.

Kaikki meni hyvin, pidin paikallisista ihmisistä ja ruuista hemmetisti. Lihapadat ja vastaavat eivät mene koskaan mönkään. Keitot. Lampaankyljykset. Chilisuolakurkut suoraan purkista, ihanan oliiviöljyiset oliivit. Keskusta oli kaunis ja kimalaisväestössä sopivasti venäläistä, romanialaista ja kreikkalaista vaihtelua. Miehet nyt eivät niistä välittäneet, omistakaan, vaan hiihtivät hyvällä ryhdillä Adidas-takeissaan. Kunnon slaavijannuilua. Painavat menemään ja nainen tulee perässä. Tai kenties ketkuttaa vieressä, mutta pokka pitää ja nainen tapustelkoon omaa vauhtia.

Taksikyydit olivat tosiaan hurjia, sanon sen vielä toisen kerran. Taksan sai aina sovittua hyvin, mutta jumalauta sitä vauhtia niillä teillä. Ainoa uhkaava tekijä, sanoisin. Se oli se aspekti jonka huomasi kun itse ajeli sitten kotosuomessa yötä vasten pois. Kyllä, autossani on kaikilla turvavyöt...

On arki. On myös arki Moldovassa. Voisin nauttia reikäisistä julkisivuista, kaduista ja sekalaisesta infrastruktuurista uudestaankin, mutta on Suomen raanavedessä ja luonnossakin puolensa. On vain hyvä nähdä molempia...osaa arvostaa molempien parhaita puolia.

Mulţumesc! Ens kerralla voitetaan pelikin.

Kaffe dryckering man

2010-08-21T11:21:00.003+03:00

Taannoinen Ruotsinlomani tuotti tuliaisina tällä kertaa omaan varastoon aika maltillisesti tavaraa. Perinteisiä matkatuliaisia ovat tätä nykyä ensisijaisesti viinakset, kaljaakaan ei tule kannettua jos ei ole autoa alla. No nyt oli auto, mutta perusteita mellanölien roudaamattomuudelle kai ei tarvitse luetella.

Kiitos rakkaiden lähimmäisteni, olen nyt vihdoinkin siirtynyt myös kotona Moccamaster-aikaan. Kyllä kelepaa. Nyt roudasin sitten vähän kaikkea tummaa Ruotsista, enkä nyt puhu maahanmuuttjaista. Mörkröstit möyhyyttelevät Moccamasterilla suorastaan autuaallisia makuja. Aamun kahvihetki tulee parhaiten, kun on vielä siistinyt tiskialtaan tiskikoneeseen tyhjentäen samalla jonkinmoista henkistä painolastia kyseisellä toimenpiteellä. Kahvi tippuu ja päälle tiraus kermaa.

Jutellaan näistä merkeistä joskus toiste.

Ai niin, Soudngardenilta tulee uusi levy jossa on lähinnä julkaisemattomia biisejä uran varrelta. Ensisinkku Black Rain on jämä Badmotorfingeriltä, joka muuten taisi olla 90-luvun paras levy. Ainakin minulle.

CRY ON...BLACK RAIN

Bach taitaa hevin

2010-04-01T23:41:00.000+03:00

Vietin iltaa erilaisella tavalla. Kotona on kuratautia, joten karautin tätini seuraksi katsomaan serkkuani espoolaisen Dominante-kuoron ja Lahden Sinfoniaorkesterin, sekä vierailevien laulajien yhteisesitystä Hämeenlinnan kirkkoon. Taisi muuten olla vasta toinen kerta, kun kävin sisällä kyseisessä kirkossa. Esitettävänä oli yhteensä 2,5 tunnin Johann Sebastian Bachin (se Skid Rown laulajan mukaan nimetty säveltäjä) Matteus- (se futarilegendan mukaan nimetty opetuslapsi) passio. Saksaksi!

Suht vähän olen kokonaisuutena oopperaa, kuoroja tai vastaavia konsertteja katsonut, mutta erilaisuus on rikkautta, ja kokeilla kannattaa, etenkin jos on serkku josta olla ylpeä.

Ensimmäinen 45 minuutin esitysosameni aika nopeasti, mutta oli jokseenkin puuduttava. Siis hieno, muttei mitään älyttömiä tunteita nostattanut. Vasta osiosta 29. eteenpäin päästiin jotenkin maagisella ja älyttömän kauniilla tavalla vauhtiin. Miesalttojen ja alttobassojen komeat mutta rankat vuoropuhelut antoivat tilaa herkemmälle ja kauniimmille naisäänille, jotka nekin herkistyivät alkupuolen käki/herätyskello-vaiheesta äärimmäisen herkkään, kuin nokkahuilumaiseen lauluun Jeesuksen viimeisistä vaiheista. Hollantilainen mezzosopraanokimalainen ja suomalainen (raskaana) sopraanokimalainen sekä Dominante, ja kuoro (mm. Pekka Kuusisto viulussa) antoivat palaa, mutta hienostuneesti ja voimakkaasti yhteistuumin sekä erikseen. Amen...

Oli hienoa! Teos kasvoi, ja oli nautittava. Bachista ei turhaan kehuta, että mies on keksinyt hevimusiikin ja rokkenrollin. Kuunnelkaa sitä rytmitystä, ja raskaiden ja korkeiden äänien kohtaamista.

Astelimme ulos pimentyneeseen Hämeenlinnan iltaan. Se puistohan on erittäin komea, kun laitettiin kuntoon pari vuotta sitten.

Hienoin hetki, ja mielenkiintoisin oli kuitenkin vielä edessä. Aikamme serkkua odoteltuamme kuoron tyttö-/naislaulajat astelivat joukkona punaisissa kaavuissaan ulos. He menivät kahteen riviin yhden kirkonpuiston penkin luokse. Kohta kaksi heistä talutti yhtä kuoron smokkipukuista jannua ulos, ja vei penkille istumaan. Pian tytöt kohottivat hiljaisen mutta kauniin hymnin jannulle, hymni kesti parisen minuuttia. Sitten kaikki halasivat jannua...liikuttunut serkku kertoi jannun olevan lopettamassa kuorossa laulamisen, tämä oli likkojen kiitos ja jäähyväiset jannulle.

Myös miehet osasivat. He toivat käsikynkässä siviileihin vaihtaneet sopraanot istumaan penkille, ja kohottivat sopraanoille suomenkielisen ylistyslaulun. En valitettavasti tunteunut laulua, mutta komean hienostunut ja reipas oli.

Hienoja hetkiä kirkkopuiston valoissa. Että kyllä siellä kirkoissa voi muutakin hienoa tapahtua kuin jotain Jeesustouhuja.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Wolfman ja EVO Turussa.

2010-02-13T21:24:00.001+02:00

Eilen näin WOLFMANin. En kummoisia odottanut, enkä ollut hirveästi seurannut mitään, joten odotusarvo ei ollut kummoinen.

Traileri

Komea elokuva oli. Upeita nummimaisemia, ja ilmeisesti 1800-luvun loppupuolen Englanti oli realistisen paskainen, tumma, synkeä. Kun kamera liikkui erilaisissa ympäristöissä, välillä sai pidätellä hengitystään, sen verran tummanpuhuvalla tavalla kauniita maisemia.

Juoni paljastui kokonaisuutena aika ohueksi, loppupeleissä siinä ei mitään elämää suurempaa tapahtunut. Positiivista oli kuitenkin, että toiminta oli tehty intensiiviseksi, eikä etenkään juoneltaan tyhjempiä kohtauksia ja tapahtumia jaariteltu tai mehusteltu turhaan. Sarjakuvamaista siinä mielessä. Kuva liikkui hyvin.

Negatiivista oli myös lupaus tapahtumien siirtymisestä pysyvästi miljöön muuttuessa, joka jäi sitten aika lyhytkestoiseksi. En silti viitsi spoilata enempää, mutta odotin siinä mielessä loppupuolelta enemmän. Säikyttely onnistui jonkun verran, tosin eniten pelkäsin parkkisakkoja pistettyäni Passatin kiireessä aika poikittain ahtaaseen parkkirakoon. Onneksi Turussa ei ilmeisesti sakoteta siitä että EVO.

Tampereela väännetyt tortut

2010-02-10T00:04:00.001+02:00

Oli leppoisa ja rempseä lauantai-iltapäivä.

Olen tainnut tulla vanhaksi, sillä kun nyt pitkästä aikaa tuli käytettyä bussia, niin siitähän piti myöhästyä. Lähdimme reilut kymmenen minuuttia ennen virallista aikaa lompsimaan kohti Hämptonin linja-autoasemaa, muttei se korkeissa saappaissa astelevalle niin vain luonnistunut (en minä). Katsoin moottoritiellä onko Express jo tulossa, koska arvioin että Tavastilan nurkalta juoksee linja-autoasemalle kun bussi juuttuu risteyksiin. Ei näkynyt, eikä tullut pistettyä juoksuksi.

Nuorikko sen sijaan pisti tupakaksi, ja minua pisti se vituttamaan. En osaa edelleenkään suhtautua kiireisiin bussiin ehtimisiin hermoilematta. Viitospysäkillä törötti joku paikallisbussin näköinen aparaatti. Katsoin että menee Vaasaan, ja lompsin hiljempää kohti aikatauluja.

Perkele, se olikin sitten se mihin meidän piti mennä! Kaikkien näiden vuosien jälkeen olin missannut bussin. Selkeää ruostetta.

Istahdimme aseman odotussaliin ja nojauduin taaksepäin. Hermoilin hiukan vieläkin, mutta tiesin että se johtui yhtä paljon siitä, etten ollut varannut taskumattia. Vitut siellä mitään oikeaa juotavaa myyty, nääs.

Puoli tuntia myöhemmin ja seuraavaan bussiin. Mukaan nousi myös joku uskomattoman jamppa jamppa, flanelliruutuisessa takissa ja itseänikin rumemmassa parrassa. Bussissa kaikki onneksi loksahti paikalleen. Huomasin, että tämmöisiä reissuja on kaivannut, kun ei tarvitse kuitenkaan siitä omasta autostaan huolehtia, kuskina olemisesta. Takki pois päältä ja lokoisa asento. Lörpötystä, muisteloa, ja Nuorikko paljasti olevansa Kismet-koukussa. Jos Hämeenlinnassa asuisi ollenkaan mustia miehiä, olisin saattanut huolestua mahdollisesta freudilaisesta lipsahduksesta.

Vähän myöhemmin Nuorikko laittoi pikkuisen ripsaria pintaan, itse mietin kuinka kaunis Valkeakoski on. Not. Otin jokusen kuvankin.

Tampereela meidän kohteemme oli H.R. Giger-näyttely ja sen jälkeen ilta torttutukkien keskellä rockabilly-illassa.

Kävimme Koskikeskukseen. Pikainen shoppailuvisiitti lämpimän neuleen perässä. Kimalaisille ominaiseen tapaan mukaan tarttui muutakin pientä, koska "tämä tässä maksoi tämän tässä kanssa vain kympin". Gina Tricotin liikkeessä menin perään, ja hiivin kyselemään myyjiltä Pernille-julisteita. Ei kuulemma ollut enää. Sanoin asiallisesti että kamuni mökin huussin seinä kaipaisi selkeästi sellaista. Ensin mietin, etten antanut runkkari-vaikutelmaa, mutta ehkäpä juuri "kaverin mökin huussin seinä" kuulostaa HIEMAN sellaiselta. Sanoi että ladata kuvia netistä. Vaikea vielä tänäänkään arvioida, arvioiko hän minua runkkariksi. Pääsimme kuitenkin myös jatkamaan kaupasta pois. Joku mummo koitti jakaa minulle toista kertaa ilmaista Aamulehtiä. Meinasin kivahtaa "pidä saatana Aamulehtesi". Sen verran perseestä Gina Tricotin uusi malli on. Joku nuori koitti ottaa minusta valokuvaa salaa järjestelmäkamerallaan, ottakoon vain. Kävelimme arvokkaasti Koskikeskuksesta pois Nuorikon kanssa. Hiihdin kuulemma taas.

Ulkona satoi aika lailla lunta, ja Tampere siistiytyi harmaasta. Keskustorin kohdalla huomasi, että Tampere on pullollaan erilaisia nuoria vihaisia ihmisiä, toisinsanoen erilainen on tavallista Tampereella. Mennessä piipahdimme Alkossa, ja tamperelaiset naiset ihmettelivät kun Nuorikko puhui heille viinakaupassa suoraa asiaa. Kai eivät olleet tottuneet kommunikoimaan ulkopuolisten kanssa. Mihin tämä koulujärjestelmä on menossa? Vai tiesivätkö he, että Nuorikko on rehti ja suorapuheinen.

Yhdellä kadulla sanoin, että olen täälläkin juonut melkoisen monessa kapakassa. Nuorikkoa nauratti, "ylläri". Tuuli viimasi korvia, tajusin taas kilometrin kävelyn jälkeen että pipokin olisi. Otin pari tukevaa tömpsyä Jallua, halusin rentoutua Giger-kokemusta varten taidemuseoon. Nuorikko piti Dooley'sinsa paremmin piilossa.

Sisällä oli tietokonepelaajien näköistä porukkaa. Selkeitä retaleita, taas minuakin rumempia partoja, epäsiistiä tukkaa, mustia takkeja ja paitoja, ihmeen värisiä maastohousuja. Olen arkanut tarkkailla ihmisiä sillä periaatteella, kenet ottaisin töihin, tai lähinnä, ketä en, eikä tähän nyt liity kaksimielisyyksiä. Selkeää retaleaspektin arviointia.

Itse näyttely oli asettelultaan pettymys. Upeat taulut, grafiikka ja muu materiaali eivät saaneet täyttä ja parasta oikeutta kirkkaissa valoissa ja valkoisessa ympäristössä. Vertasin välittömästi holocaust-näyttelyyn Lontoossa. Siellä ahdisti paremmin, vaikka aineksia siihen olisi nytkin ollut. Tuolla käytävät olivat enimmäkseen mustia, ja kohdevalaistus paremmin harkittua.

Kova jätkä Giger on toki ollut. Paikalla oli kuvien ja lyhytfilmien lisäksi myös tosiaan lavasteita ja osia, mm. se alkuperäinen alienin pää lasivitriinissä. Olisi ollut oivaa ottaa kuva sen mainosjulisteen tapaan, jossa Ripley on senttien päästä alienin kasvoista hikoilemassa ja pelkäämässä.

Nuorikko herää aina myös hyvin eläytymään tällaisiin tapahtumiin, ja se on hieno piirre ihmisessä. Vielä hienompi kimalaisessa. Kun huomaa, että toinen on aidosti kiinnostunut. Vastakkaista on sitten joskus havaittu, kun olen selittänyt Kovaltshukin tulleen treidatuksi Devilsiin. Näyttelyissä supattaminen on kuitenkin äärimmäisen rentouttavaa puuhaa.

Samaa innostusta ei voi sanoa paikalla olleista tyttöjoukosta, joka heitti niin herääpälli-kommentteja, että. Melkein tirskuin takana. Siis Gigerin töissähän on vallankumouksellista se, kuinka biomekaniikka on viety äärimmilleen. Siis tietotekniikka ja elävä organismi yhdistyvät, ja ulkoavaruuden olioilla on sukupuolielimet, jälkeläisiä, lisääntymistä...noh, ollaan tällaisessa näyttelyssä, ja yksi noista pälleistä lausuu: "Siis jo noi on niinku robotteja, niin miks sillon tissit?".

Kamuni Mikolas Cage liittyi seuraamme. Opiskelukaverini Tanskastakin. Fellow rakennusalan mestari. Lähdimme hiipimään näyttelystä, vilaisin alakerrasta vielä transukuvat. Siellä oli Marja-Siskosta ja kumppaneista pieni näyttely. Ulkona taas jallupullo auki.

Baarissa tilasimme ensimmäiset, itselleni kossuvissy, ja puhuimme tarjoamisen hienouksista ja vaikeuksista. Nauroimme myös kouluajoille, ja Tanskan aikojen opettajille. Osa heistä oli vitsejä, maailman parhaimmassa työpaikassa. Maybe it is, maybe it isn't. Lopputyön kasaamisen hienoudesta.

Cagen avokki liittyi myös seuraamme. Nauratti lisää. Viereisessä pöydässä olevat vanhemmat ihmiset olivat ihmeen kiinnostuneita meistä, katseillaan. Ehkä elämämme, ehkä elämöintimme.

Sitten syömään. Plevna oli sen verran täynnä, että menimme naapuriin johonkin burgeripaikkaan. Vedin jotain 24 siipeä etikkakastikkeessa. Myös Cagen muita kamuja tuli. Meni jo höpöttämiseksi. Kello jolpotti eteenpäin, muttei ollut vielä liian paljon.

Illan toinen ohjelma oli siis rockabilly-ilta! Siis ajattelin, että siistihän se on mennä bileisiin, joissa on innokasta, omistautunutta porukkaa, vaikkei oma ykkösjuttuni olekaan rockabilly. Vielä hienompaa oli viettää pitkästä aikaa kyseisten kaverien kanssa aikaa. Ja yhdistää tärkeä parisuhdeilta siihen.

Otin nurkan takana vielä tuhdit tujut jallua. Liput olivat aika suolaisen 15 euron verran, plus kolmen euron narikka, mutta aina sitä kunnon illasta vähän joutuu pulittamaan Iskelmäbaarissa. Ensimmäinen kerta kyseisessä paikassa missään, joku uusi ketjuhan se on Iskelmäradioon liittyen. Kossuvissyä naamaan.

Ilta meni railakkaasti eteenpäin. Räpsin valokuvia, lätisimme, tarkkailimme, ryyppäsimme. Siellä oli paljon nähtävää. Stereotyyppejä, mutta omanlaisiaan. Eräs pipopää kimalainen oli melko lesbon oloinen, vähän villevalomainen, mutta hieno pääkallotatuointi sillä oli olkapäässä, enkä usein kehu tatuointeja. Eräällä 35+ naisella taas oli 50-luvun rintsikat. Tiedättekö siis oikein todella rockabillyt, kun sellaisen vihreän paidan alla oli siis sellaiset kolmiomaiset, törröttävät tissit kiitos erikoisten rintsikoiden. Kunnon ketunnokat! Jannuja oli kans monenmoisia. Paljon keilahallipaitoja, vielä enemmän torttua.

Bändeistä ensimmäinen oli venäläinen rockabillyorkesteri Neva River Rockets. Ihan hyvä, mutta persoonaton. Toinen bändeistä oli suomalainen, ja helkkarin kova The Wagtails. Pidin monestakin biisistä, hyvää, tiukkaa settiä, mutta myös pientä slovariotetta ja kaipuuta. Läskibassot. Pääesiintyjä R.J. oli myös mukaansatempaava, mutta tosiaan, Wagtails toimi eniten. Säikähdytin vahingossa Nuorikkoa, kun olin kirjoittanut jotain dramaattisia sanoja viestiksi itselleni, puhelimeen. Näytin viestiä, luuli että olin saanut sen jostain normiviestinä. Heh. Sori. Hieno ilta se oli.

Kävimme vielä Hotelli Ilveksen pubissa ja kebsulla ennen paluuta bussiin. Tunsin pientä syyllisyyttä juottaessani nukahtamisen partaalla olevalle kamulleni vielä jallua, mutta eipähän ainakaan palelisi. Ehdimme hyvissä ajoin Nuorikon kanssa bussille, kellokin vasta kolme aamulla. Lämpimään bussiin oli helpompi nukahtaa, kun oli paikka jossa olla, ja paikka minne mennä. Aina ei niin ole ollut, ja jokaiseen lähtöön on sisältynyt jonkinmoinen tiedostettu, mutta tiedostamaton pelko kuolevaisuudesta. Sellainen olo, joka tulee kuunnellessaan Egotripin "Matkustaja"-biisiä. Vaikka kuinka tiesi toimivansa oikein, niin monta kertaa, tiesi myös ettei se aina sillä hetkellä riitä, tai lohduta paskan vertaa. Yksinäinen huutaa unessaan "minä tiedän että teen oikein!". Osa meistä kaipaa silloin jopa sitä "turpa kiinni yritän nukkua"-tyyppiä naapurissa.

Onneksi Hämeenlinnan kohdilla oli herätessään hieman paska maku fyysisesti suussa, ja hedarinpoikasta. Että säilyy se Eino Leinon, Pauli Hanhiniemen ja kumppanien realismi mukana näissä biiseissä, vaikka vähän sortuisikin hempeilemään. Palelemaan en silti suostu.

NHL Penalty Book in finnish

2010-02-07T23:13:00.000+02:00

Haukiputaalaisessa NHL-kirjakaupassa myytiin 80-luvulla mielentiineisiä kirjoja. Eräs suosikeistani oli ehdottomasti "NHL penalty book in finnish", josta ajattelin raottaa parhaimmistoa. Kirjan ideana oli laajentaa taj...öh, NHL-termistöä, ja kun kerran mentiin vallankumouksellisesti, raotettiin siellä jo nykyaikaakin. Näin tulevaisuuteen. Ehkä joku muukin on lukenut saman kirjan.

Abuse of officials - Tuomari juotetaan humalaan ja sille tungetaan lenkkimakkara perseeseen

Aggressor penalty - Kun tappelijan aggressiivisuudesta näkee ettei mies ei ole saanut vähään aikaan...tapella.

Attempt to injure - Tahallinen vahingonteko vastustajaa kohtaan (parkkeerataan esim. BMW poikittain vastustajan parkkiruudussa olevan auton taakse)

Boarding - Lautapelit ovat liian nörttiä touhua aikuisille/jääkiekkoilijoille

Butt-ending - suunsoitto "hyväluonteisesta" tyttöystävästä

Charging - Kun on aika latailla pattereita

Checking from behind - Kun katsotaan pelaajatoverin tyttökaveria väärästä suunnasta hiiieman liian pitkään

Clipping - Isku vyön alle, itseasiassa niin alhainen, että ihan polvien alle

Cross-checking - Jarkko tai Tuomo Ruudun taklaaminen

Cross-checking (pt. 2) - Rasti ruutuun oliko edellinen vitsi hot [_] not [x]

Delay of game - Kärsivällisyys kännisten naisten iskemiseen, vasta jatkoilla/kun he ovat tarpeeksi humalassa

Diving - Uralle käy kuin Mika Myllylälle

Double Minor - Onnekkaat jatkot
Double Minor (pt. 2) - Molemmat Sedinit jäähyllä

Major Penalty - vittuilit omalle valmentajalle (Keenan)

Elbowing - Meksikolainen jousipyssyily

Fighting (Fisticuffs) - Liian ilmeiset sidontaleikit heterourheilussa

Goaltender Interference - Martin Brodeurin Thanks Giving Dinner

Goaltender Leaving Crease - Jarruraidat

Head-butting - Erittäin kokenut tyttöystävä
Butt-heading - liikaa MTV:tä ja nachoja

High-sticking - korkea maila
Very High-sticking - Zdeno Charan kasvoihin osuva maila
High High-sticking - marijuanaa erätauolla

Holding - Usko Miroslav Satanin maalintekotaitoihin v. 2010

Holding the stick - hanska tarttuu väärästä kohtaa housuja

Hooking - Portland Piratesin maskotti suuttuu

Illegal Equipment - Kevin Stevens hotellissa jatkoilla

Instigator penalty - tuo alotti!

Interference - Sekahaku
Interference (pt. 2) - Boston-pakki Haitissa

Joining a fight - Ottaa osaa iltapäivälehtien kiekkokeskusteluun

Kicking - Mortal Kombatia hotellihuoneessa ennen peliä
Dicking - Sean Avery
Sicking - Peter Forsberg

Kneeing - niiaus (edelleen, tämä ON heterolaji)
Kneeing - Bryan Marchmentin perustaklaus

Playing with Too Many Sticks - miehet menevät ja...ööh

Roughing - Taksikuski-quotet ruuhkassa
Coughing - Joe Thornton pudotuspeleissä

Slashing - Liikaa poptähtiä soololevylle

Slew Footing - Jalan taktinen unohtaminen väärään paikkaan. Ks. kohta 6.1.2 Heterolajit

Spearing - Jämäsormus (väärin voitettu Stanley Cup)

Starting the wrong lineup - Naama kampaamatta
Starting the wrong lineup (pt.2) - Joukkue kuin nyky-KISS
Starting the wrong lineup (pt.3) - Van Halen with Sammy Hagar

Substitution infraction (Illegal Substitution) - Swingers-klubit ovat erikseen Ks. kohta 6.1.3 Heterolajit ja kristinusko

Too many men on the ice - Liikaa loukkaantuneita

Tripping - Syd Barrett jäällä

Unsportsmanlike conduct - Ks. kohta 6.2.1 Siviilielämän vaikutukset heterolajiin

AWesportsmanlike conduct - Näppäimistö ja elämä.

~BREASTS!!!

SemiVIPpien luvattu maa

2009-12-23T13:23:00.003+02:00

Luonnonsuojelijat huomio! Nyt on kriisi!

Suomi on Semi-VIPpien luvattu maa. Naama-VIPit. Seminaama-VIPit. Ei näin!

On nimittäin niin, että oikein överiäille ja oikein kuuluisille ei Suomesta löydy tarpeeksi todellista luksusta. Vai onko niin ettei rahvas kirjoittaja vain tiedä tarpeeksi? Epäilen. On meillä jotain Kämp-hotellia, ja varmaan hienoja yksityisbileitä suurlähetystöineen ja kattohuoneistoineen, mutta siihenkö se sitten pitää jäädä?

Ei perkele. No rikkaalla on vara mennä ensin Tukholmaan, sitten Monacoon ja Las Vegasiin ja Japaniin ja Moskovaan, mutta kuka tulee tänne? Eksotiikan perässä kyllä, siihen ja asiallisiin poronmaksapalleroihin se sitten jää. Missä kunnon viihde?

Deeku ja laitapuolen kulkija kyllä saavat kuukausittain viina-annoksensa. Meillä huolehditaan jokaisesta romanialaispummista, mutta tasa-arvon nimissä pitäisi huolehtia ökyrikkaistakin! Toisaalla mainittuja munakkaita monumentteja ja rakennuksia pystyyn, ja miljoonayökerhot siihen kylkeen vaan, myös niistä rahasyistä, veromarkkoja, joita paikalliset rikkaat tai ostopolitiikkaa harrastavat vieraat syytävät. Ettekö te vieläkään muista, politiikkaa tekevät? Veroparatiisi, eikä veropummitiisi tänne pitäisi saada, edelleen.

Kun maassamme tulee iso elokuva ensi-iltaan, punaisella matolla vilahtaa Jali Kullin perhe, joku näyttelijä, ja pari BB-tähteä, ehkä. BB-tähdistä taas tulikin mieleen, että mikä luksusyökerho se on olevinaan, jos BB-tuloilla, tai vielä enemmän, BB-naamalla on sinne asiaa? Häiritsemään oikeasti menestyvien rauhaa.

Itse olen enemmän perusmeiningin, ja pubien ystävä, mutta kannan huolta siitä, ettei rahalla Suomessa saa. Tarpeeksi. Rauhaa, tai muuta. Meidän pitää pitää huoli että asiat muuttuvat. Naama-VIPillä pitää edelleenkin päästä perusyökerhoon, mutta tehkää nyt jotain, jota oikeasti tavoitella ja kadehtia, eikä jotain puolittaista sekasikiötä jossa semi-VIPpi pääsee leikkimään jotain jota ei oikeasti ole olemassa. Annetaan meille meidän hiekkalaatikkomme, ja oikeasti rikkaille hiekkalaatikko timanttireunuksin. Oikein timanttireunuksin, eikä Sedula-kristallein. Kaikki voittaisivat!

Ei maailma kaipaa valaiden pelastajia! Ei delfiinien pelastajia! Ei lumileopardien! Ei täyskieltoja metsästyksiin ja muihin! Niiden hinta vain pitää saada niin ylös, että liian harvalla on kyseisiin asioihin vara, ei perusrikkailla, vain ihan vain niillä ultimate-rikkaimmilla! Sitten kun löytyy ökyvanhus, jolla on vara maksaa terveydenhuollon tietotekniikkauudistukset kuntoon, saa se sen yhden sapelihammastiikerin nirhatakin! Jää ne 99 muuta rauhaan!

Rakkaat kanssaihmiset. Unohtakaa kerrankin köyhät, juopot, vanhat, raihnaiset, afrikkalaiset orvot ja maanjäristysten uhrit tänä jouluna. Miettikää, tuumikaa, toivokaa ja nouskaa sängystä kerrankin niin, että Suomesta tulisi ensi vuonna ja jatkossa rikkaille parempi paikka elää, yrittää, viihtyä ja viihdyttää. Panna haisemaan.

Hyvää, antoisaa ja rikasta joulua toivoopi
Golden "pucci" AWe

Tarjoaminen, tuo tasapainottelun tehorikas taitolaji!

2009-10-25T23:06:00.000+02:00

Osaatko tarjota viinaa? Osaatko tehdä tarjoiluja? Osaatko olla tarjoamatta? Osaatko tehdä tarjouksia? Kysymyksistä viimeiseen vastaamme sivupainotuksella, keskittyen tarjoamiseen esim. viinan, ruoan ja vastaavien suhteen. Keskustelkaamme tarjoamisesta, joka on kitkuroivassa mielenkiinnossaan eräs kulttuurin yllättävän mielenkiintoisista osasista.

Tarjottu kalja, ilmainen tarjoilu yleensäkin, maistuu yleensä aina pikkuisen paremmalle kuin sama tuote kotona. Eikö? Riippuu hetkestä, mutta tosiaan, kun jotain on tarjolla, sitä on joskus vaikea olla ottamatta hiukan liikaa. Kuinka usein lähdet buffetista ilman ähkyä? Kuinka usein juot pelkän kahvin, jos joku tarjoaa myös herkullista pullaa? Kuinka usein kieltäydyt ilmaisesta viinasta? Niinpä. Ei se ole aina kohteliastakaan.

Kelataanpa hetki taaksepäin. Menemme kulttuurin saralla mielestäni hieman metsään kun ensinnäkin sekoitan lauseeseen sanan "ilmainen". Kaikki maksaa, jos ei rahaa, niin ainakin työtä ja vaivaa sitten. Kuitenkin, jos puhutaan tarjoamisesta, niin mielenkiintoista ja samalla hävettävää molemminpuolista interaktiota on se, että taustalla niin usein ainakin alitajuisesti kummittelee tarjoilun hinta, maksaminen, kumpi maksoi enemmän.

Mielenkiintoinen dilemma, sillä tarjoamisenhan pitäisi ainakin ystävien kesken olla aina pyyteetöntä, sillä kun tarjoaminen toimii oikein, se toimii molemminpuolin, tai niin, että se kenellä menee silloin rahakkaammin ja lujempaa, tarjoaa hieman toista enemmän. Näinhän se menee siis hyvien ystävien kesken.

Tarjoaminen on taitolaji!

Omassa mielessä moni on tarjoamisen legenda ja helvetin reilu jätkä. Itse luokittelisin itseni näin:

Kotitarjoajana: Jos järjestän kutsuja tai on vieraita, pyrin avokätisesti pistämään jotain suuhunpantavaa (ei pervoilusta tähän) ja juotavaa (että ainakin yhden kaljan juovat). Tämän suoritan erittäin pyyteettömästi, enkä oikeasti ikinä mieti tai laske ennen kuin nyt. Arvosana HYVÄ.

Baaritarjoaja: Baarissa teen harvemmin aloitteita tarjoamisesta, yleisestä pihiydestä johtuen, kai. Enemmän olen rebound-tarjoaja, eli kun minulle tarjotaan, tarjoan takaisin. Viinipullojen jakamisiin kyllä. Arvosana REILU (pienen juurtuneen pihiyden kera).

Reissutarjoaja: Pussikaljareissuilla ja mökeillä hyvin sosiaalisesti. Niitä juodaan, mitä on. Seuraavalta huoltoasemalta lisää. Olen toki velanmaksuissa usein semmoinen, että en ole aina ensimmäisenä maksamassa laskua, vaan maksamassa siitä oman osani. Saatan myös unohtaa, tosin kahden viikon päästä maksan. Ei aina hyvä meininki sellainen. Arvosana RENTTU-OK (pienellä vitundemarilla™ alitajunnassa).

Tanskassa opiskellessani homma toimi, sillä kaikki oikeasti tarjosivat kaikille, ja toiset vielä enemmän. Siellä oli tällaista "häpeä suomalaista"-meininkiä, sillä jotenkin tunsin että puolueeseen katsomatta Suomessa on kuin onkin aina se LASKEMINEN siellä alitajunnassa mukana. Meillähän oli koulun baarissa se metritarjotinkin, eli 100 (n. 13 euroa) kruunulla sai metrin pullokaljaa, 10 pulloa, ja 130 kruunulla (n. 20 euroa) tuoppimetrin. Jokainen toi vuorollaan metrin ja niitä juotiin...homma toimi, ja kaikki tulivat känniin tai ilakoivat. Joka paikassa ja Suomessa homma ei todellakaan toimi niin, siis varsinkin jos osa porukasta on vähän tuntemattomampaa toisilleen. Olen sitä mieltä, ja minulla ei ollut muuten sellainen "kaikki Suomessa on paskaa"-fiilis, kyllä tuo reissu opetti niin monta hyvääkin asiaa Suomesta.

LASKEMINEN. Onkin sitten korkeampien voimien päätettävissä, että onko (keskustelutapamme "demariuteen" viitaten) enemmän vitundemaria™ laskea omia tarjoamisiaan (tarjosin paljon enemmän), olla tarjoamatta (vittu jos sillon vara, tarjotkoon), vai yleisesti vain nussia pilkkua (illan jälkeen laskea "sinä tarjosit kuusi, minä neljä, oot velkaa")? Viimeisestä huomattakoon, että laskemisessa ei itsessään ole pahaa, kun on kyse sovitusta kulujen jakamisesta eikä yleisestä menemisestä.

Minusta tarjoaminen kannattaa! Kohtele hyviä ystäviäsi aina avokätisesti. Jos he eivät osaa sitä arvostaa, työnnä niille vaikka lenkkimakkara perseeseen ja katso reagoivatko edes siihen. Saattavat nimittäin olla myös ruumiita jos eivät.

Tulevia bileitä lask...ööh, odotellessa!

~BREASTS!!!

Pitääkö lokki pelastaa?

2009-10-14T17:08:00.002+03:00

Mielenkiintoinen isopieni uutinen.

Lokki jäätyi kiinni - palomiehet pelastamassa

Palomiehet yrittivät pelastaa Rovaniemellä joen jäähän siivestään kiinni jäätynyttä harmaalokkia. Kun palomies pääsi lähelle lokkia, lintu nykäisi itsensä irti ja lähti uimaan Kemijoen keskelle.

Kommenteissa heti "pelastus on varojen tuhlausta" ja muuta.

Noh, ensinnäkin, olen kaikesta luonnon jumaloinnista niitä ihmisiä joille eläin on eläin ja ihminen ihminen. Siis kunnioitan luontoa ja eläimiä yli kaiken, ja haluan pitää omalta osaltani siitä/niistä huolen, mutta (läheinen) ihminen on aina ainakin hieman etusijalla.

Toisekseen, en erityisemmin välitä lokeista. Laji, jonka kantoja pitäisi rajoittaa metsästämällä. Aggressiiviset ja ihmisten kimppuun hyökkäävät lokit saattavat joskus jopa vituttaa.

Kuitenkin, noh, lokkikannat kasvavat nimenomaan ihmisasutuksen, kaiken jätteiden ja ravinnon perässä. Ei siis pelkästä kaatopaikkajätteestä, vaan myös siitä, että kun ihmisten mukana ranta rehevöityy, roskakalojen määrä kasvaa, ja lokkien ravinto siis lisääntyy. Ei estä, etteikö kantaa voisi ja pitäisi pitää kurissa, mutta ihmismäärän perässä kanta nimenomaan kasvaa "normaalista rantakannasta" jättimäiseksi. Lokkien melu - kuinka paljon ihminen meluaa?

En riskeeraisi henkeäni lokin takia. Koittaisin auttaa maalla pulassa olevaa lokkia, en tosin soittaisi palokuntaa paikalle. Mieluiten kai auttaisin lokkia päättämällä sen kärsimykset. Sama pätee varmasti moneen muuhunkin eläinlajiin.

On silti älytöntä ajattelemattomuutta ja sokeutta valittaa jos palokunta käy pelastamassa yhden lokin. Sekö on varojen tuhlausta? Kuinka paljon enemmän käynti rannassa muka maksaa vrt. piippujen rassaus asemalla?

Ennen kaikkea, kuinka paljon vuodessa ihminen aiheuttaa varojen tuhlausta omalla avuttomuudellaan ja turhuuksillaan? Siis en puhu nyt hengenvaarasta, vaan pilapuheluista sekä siitä, kun ei perkele uusavuttomuuksissaan saada edes talitinttiä asunnosta ulos? Sehän on arkipäivää nimenomaan palolaitokselle, väärät hälytykset. Meripelastus se vasta aiheuttaakin kustannuksia.

Perspektiiviä ja mittasuhteita, veljet ja siskot.

"Back to school"

2009-08-13T18:50:00.001+03:00

Riepoo muuten jossain määrin että joka vuosi kouluunpalaaminen mainostetaan tarvikkeiden, reppujen, vaatteiden ja vastaavien osalta englanniksi. Miksi ihmeessä? Onko meillä oikeasti niin paljon vaihto-oppilaaksi lähteviä, englanninkielisiä kouluja vai mikä?

Nooh, ehkä ei, mutta en aina jaksa tykätä siitä että tietyissä asioissa on pakko käyttää puhkikulutettuja englanninkielisiä fraaseja sen sijaan että oltaisiin kenties vaikka luovia kauniin kotimaisen kielemme kanssa. Perkele.

Mitkä ovat lempimuistonne koulujen aloituksista? Oliko niin että nuorempana riepoi mennä takaisin kouluun, mutta toisaalta pääsi sitten näkemään myös kamuja joita ei kaikkia nähnyt kesän aikana? Pienempänä iloitsi pojista, sitten tytöistä? Ja tytöillä sama toisinpäin? Haukiputaallakin kuitenkin etenkin sitten lukiovaiheessa osa porukasta oli kymmenien kilometrien päästä...eivätkä en lähempänä asuneetkaan toki kesää samoilla nurkilla viettäneet. Eikä ollut mitään kännyköitä tai Fakebuukkeja joilla vaihtaa kuulumisia, tai ainakin vakoilla toisten vastaavia.

AMK:ssa sitten tietysti oli melkoista pakata kamppeet ja lähteä Tanskaan. Toinen elämä alkoi taas, ja hei hei sen kesän muistoille ja perheelle. Upeaa, mutta samaan aikaan rankkaa.

Tiesittekö muuten että tänä vuonna tosin mainonta on muuttunut hieman? Koululaisille myydään ja jaetaan nykyajan ja -hetken mukaisesti BACK TO SCHOOL-hengityssuojia, BACK TO SCHOOL-käsidesiä, BACK TO SCHOOL-sikarokotetta, BACK TO SCHOOL-kumihanskoja, BACK TO SCHOOL-luotiliivejä ja tietysti BACK TO SCHOOL-kortsuja.

~BREASTS!!!

Gamewormina Hämptonissa

2009-07-21T22:31:00.002+03:00

Tämä on muuten tositarina, mutta menee huumorin puolelle. Niin hieno harrastus kuin onkin kyseessä, nimittäin: kuulin kaveriltani että Hämeenlinnan "gameworm"-kerääjät ovat kokoontumassa huomenna yhteen kesäiltaa viettämään. HÄN on yksi heistä.

Vitsailin asialle että "kaikki kolme", mutta siellä onkin neljä. Totuus oli tosin että neljän joukossa on kuulemma yksi helsinkiläinen.

Rupesin kuvittelemaan asiaa mielessäni. Neljä kaveria kokoontuu keskelle toria aidot, pidetyt NHL-pelipaidat päällä, kesken kuuman kesän. Siis hienoja paitoja, mutta kuka normaali ihminen tajuaa että joku "Hogue on kulttiäijä, ja tää on vielä mestaruuskaudelta".

Kaikki ovat jo siinä vaiheessa vitunmoisessa jurrissa. Yhdellä on kovaääninen ja tämä huutaa kolmelle muulle korvaan chantteja: "REPLICA SUCKS! MEIGRAY IS MY LIFE REPLICA SUCKS! SUPPORT THE GAMEWORM!"

Neljän jannun ryhmä lähtee marssimaan Raatihuoneenkatua. Mummot ihmettelevät, joku valmistautuu kirjoittamaan HPK:stä Kaupunkiuutisiin nimimerkillä "Meluajat kuriin".

Ilta saa surullisen loppunsa, kun kuuden replica-teinin porukka ilmaantuukin paikalle ja homma menee Semin-tyyliseksi rumpalipoika-nahisteluksi ja "hakkaamiseksi". Gamewormista tulee vielä enemmän worm, kun pintaan saadaan myös nykyisen omistajan verta. Gameworm-jengi ottaa aika selkeästi teineiltä pataansa, mutta jälkeenpäin Jatkiksessa ja ircissä lähetetään yksityisviestejä ja viestejä siitä kuinka eräs heistä onnistui "noutamaan" yhden teineistä (teinin kompastuttua, mutta sitä ei tarvitse mainita).

Kolme viikkoa myöhemmin sama kaveri laittaa taas 600 dollaria liikkeelle Kansas City Bladesin kulttipelaajan hikisestä vaatekappaleesta.

~BREASTS!!!

Transformers 2 - Revenge Of The Fallen

2009-06-26T11:45:00.004+03:00

Mäiskettä ja räiskettä. Kyllähän se iso elokuva oli, ja komea. Entinen ikuinen leludiggari diggasi. Nuorikkokin diggasi. Ensimmäisestä elokuvasta hypättiin siis jokunen vuosi ja hallitukset ovat lyöneet koko roboinvaasion pimentoon, kaikki info sensuroidaan kuten Guantanamot ja muut. Pääpahis Megatron makaa merenpohjassa ja ja...mitenkähän käy.

No jutunjuurena on sitten tämä energonin metsästys, eli sen energiamuodon josta kaikki robotit elävät ja kun pahikset sitten tietävät että sitä on maapallolta vielä löydettävissä niin metsästys jatkuu. Ja kohta sitten herätellään Megatronia henkiin ja taistelu jatkuu. Kokonaisuutena mennään sitten myös maapallon historiaan ja miten se yhdistyy robotteihin.

Komeaa, henkeäsalpaavaa robottien ja ihmisten kamppailua ja juoni sivussa, eikä käytännössä mitään liian realistista, mutta jos oli ensimmäisestä elokuvasta innoissaan niin on tästäkin. Plussapuolia robottien muokkaamisesta hieman enemmän sarjakuvien tyyliseksi ulkomuodoltaan, samoin parilla tärkeällä hahmolla myös luonteeltaan, ja se kuinka erilaisissa maastoissa ja ympäristöissä on aina saatu se ympäristö taistelun siimeksestä muokkautumaan ja toimimaan niiden robottijättiläisten kanssa jouhevasti on suorastaan upeaa, metsä, kaupunki, hiekkaerämaa, kiviset rakennukset, ilma, meri...kaikki toimii.

Miinusta siitä että aavistuksen verran liikaa kuitenkin samaa mitä ykkösessä, mutta kuten sanottu, kun ei hae elokuvasta juonellisesti liian realistista vaan ottaa sellaisen sarjakuvamoodin päälle nauttii varmasti. Komeimpia yksittäisiä otuksia Constructor, joka koostuu useasta pienemmästä robotista ja imppaa hiekan, robotit, kivet, autot, kaiken tuhotessaan vastustajaa. Hauska oli myös nähdä elokuvien stereotyyppi-mustat, eli tällaiset jotka kuittailevat toisilleen (who's calling ME a fat-ass?)-läppää robottiversioina, vanhat vitsit jaksoivat naurattaa siten kun esittäjänä oli uusi kuosi. Jalkaa nylpyttävästä robokoirasta samoin plussaa. Ja on siinä päähenkilössä karismaa, täytyy myöntää, vaikka nörttipoika onkin. Ja nättejä kimalaisia elokuvassa on myös. Megan Fox on todella puinen, mutta varmasti täydellinen myyntivaltti. Juoksukohtauksissa se kamera oli aina suunnattu jotenkin vahingossa avoimeen topin yläosaan.

Koska minun pitää olla aina oikeassa, vitutti elokuvan jälkeen kun heti lopputeksteissä muutama parikymppinen jannu rupesi luettelemaan elokuvan epäloogisuuksia "miksei ne sitä, miksei ne sitten tätä"-tyyliin. Jumalauta, jos menee katsomaan lelurobotteihin perustuvaa elokuvaa niin pitääkö siihen suhtautua kuten 9/11-elokuvaan tai WW 2-draamaan? Purkaudun siis asiasta nettiin.

Elokuvan paras line oli kai kun erotettu agentti kaivoi alien-arkistojaan auttaakseen päähenkilöitä:

"This is top secret.

Do not tell my mother."

SPOILERI: Robottikimalainen oli kaunis, mutta muistutti hieman liikaa Terminatorin kolmoskimalaista ja Terminatoreita ylipäätään.

Faith No More - The Patton Show

2009-06-26T11:36:00.001+03:00

Olin eilen todistamassa upean virkeää showta Kaisaniemessä kun muidenkin palstalaisten riemuksi lavalle hiipi 11+ vuoden tauon jälkeen Faith No More. Huomasin muuten tuossa bändin juttuja selaillessa että olen viime vuodet kuvitellut miehiä briteiksi, mutta jenkkejä ne ovat, enkä oikeastaan tiedä miksi, ottaen huomioon puhetyylin ja kaiken myös RHCP:een viittaavan asian. Jonkimoisessa kiellossa olen siis elänyt, nämä vuodet mitä FNM oli epäaktiivinen!

Kaisaniemen settilista:

Reunited
From Out of Nowhere
Land of the Sunshine
Caffeine
Poker Face / Chinese Arithmethic
Evidence (espanjaksi!)
Surprise! Youre Dead!
Last Cup of Sorrow
Cuckoo for Caca
Easy
Introduce Yourself
Ashes to Ashes
King for a Day
The Gentle Art of Making Enemies
Midlife Crisis
Be Aggressive
Epic
Just a Man

Encore 1:
Chariots of Fire / Stripsearch
Digging the Grave

Encore 2:
We Care a Lot
I Started a Joke

En ole koskaan pitänyt bändiä missään äärettömässä top 10-listassani, tai minkään sortin "paras ikinä missään"-luokassa, mutta ikuisena kulttisuosikkina, ja ajoittain kovasti innostuttavana ja kovana, persoonallisena bändinä kyllä. Omistan suurimman osan levyistä, en tosin edes suosittua "King For A Day..."-lättyä, ja etenkin eilisen keikan jälkeen se tulee hommata myös. Suosikkini levyistä ehdottomasti "Angel Dust", joka pesee muut syvyydessään ja monipuolisuudessaan.

Parasta bändissä on ote synkkyyden, hulluuden ja hassuttelun rajamailla, ja siihen henkilöityy myös ja varsinkin solisti Mike Patton, joka on todella lahjakas ja monipuolinen mies. Ääniskaalaa ja taipuisuutta löytyy vaikka muille jakaa, ja eilinen todisti myös että mulkunoloinen mies onkin oikeasti hauska ja oli innoissaan. Kuten yleisökin, joka muuten ei ollut ilokseni pikeepaitajengiä, vaikka hyvin veikattuna olisi voinut olla. Enimmäkseen 30 ikävuoden molemmin puolin, ja ehkä hieman 90-luvusta rauhoittuneemmassa kuosissa, mutta reippaasti sitä oli paikalla, 14 000 henkeä.

Sanoin että Patton ei näytä päivää 90-luvun aikoja vanhemmalta. Eräs naapuriseurueen tutuista naisista kehui Pattonin ulkonäköä, kuinka ihq se on...muistutti toki ettei tukka ole ihan yhtä ihq. Totesin tähän että "niin, 90-luvun kuosissa hyvässä ja pahassa mielessä"...eh eh.

Patton on todella karismaattinen mulkku. Mutta sellaisia tarvitaan! Siunattu hulluus, tasapainottelu lähestyttävän ja etäisen, maanisen ja humoristisen välillä on taito. Tämä keikka nosti täysin pisteitä, sillä edellinen keikka jonka olen Pattonilta nähnyt paikan päällä oli Fantomas Ilosaarirockissa, ja tuolloinen huikeus oli lähinnä sitä itse musiikkia, nyt meillä oli hyväntuulinen vitsailija ja energinen riehuja siihen päälle.

Joku kommentoi aikanaan Van Halenia+Diamond Davea veljeksille sanoin "You guys play the music, the Jew sells it".

Itse summaisin Faith No Moren niin, että musiikissa on periaatteessa myös elementtejä joista en yleensä syty (ominaisuudet joista on syntynyt myöhempinä vuosina paskojen kopioiden toimesta tonneittain räppiheviä ja tekorankkaa paskaa), mutta "the mixture works...and the prick in front sells it".

Kaisaniemen puisto oli erittäin hyvä miljöö. Äänentoisto oli helkkarin kirkas ja selkeä, mutta silti sopivan kova, ei mennyt puuroksi eikä paskaksi missään vaiheessa. Ihan eri tunnelma kuin jossain Hartwall Areenalla.

Jos jotain negatiivista pitää bändistä sanoa niin coverit, vaikkakin persoonallisesti valittuna, eivät tee autuaiksi. Joku Iltis puhui "uusista biiseistä", en nyt ihan kahta keikalla soitettua coveria sellaisiksi laskisi, pankaa pojat tulemaan uutta levyä.

Siellä positiivisella puolella nimittäin huomaa, että kovimpien omien biisien kulmakivi ja perusta on vyöryvä Gouldin ja Bordinin basso-rumpu-jytke joka vaihtelee sellaisesta alkukantaisesta metallirytkeestä funkahtavaan pumppaukseen - joka toimii. Ilman niitä kun energinen ja vakuuttava solistikin on kuin se kala Epic-videon kuivalla maalla.

Gould nuortui myös silmissä vanhimpien hittien kohdalla. Ahavoitunut ja vanhempi mies rullasi lavalla ees taas kuin teinifunk-bändin nuorukainen värikkäissä shortseissa, ja tämä oli vain kehu! WE CARE A LOT!

Lisää kiitos! Tehkää uusia biisejä!

Kannattaako...

2009-04-17T23:18:00.004+03:00

...mennä katsomaan Fast & Furious kun tietää valmiiksi, että ei voi täysin nauttia elokuvasta, kun trailerin perusteella ja kenties ilmankin tietää että se on paljolti kamalaa paskaa?

Ehkä. Meinaan että ehkä elokuvaan voisi mennä koska tässä tapauksessa tietää sen, että tietäisi tai ainakin ajattelisi tietävänsä...tai siis tietäisi, että on paljon älykkäämpi kuin muut, koska menee sinne vain hyväilläkseen egoaan? Siis hakisi jonkinmoista voimaa siitä että tuntee olevansa parempi kuin muut. Sehän on selkeää, kun kyseessä olisi tämmöinen leffa kuin joku Fast & Furious. Joka siis on ymmärtääkseni nelososa, joka ei muka ole nelososa, vaan oma elokuvansa, joka nyt sattuu nimeltään olemaan samanniminen kuin aiemmat elokuvat.

Tuleeko Vin Dieselin sukunimi muuten farkuista vain polttoaineesta? Pitääkö Vinin maksaa dieselveroa...

Levyarvostelussa vuoden paras levy Mastodon ja vuoden kenties paras kotimainen levy, uusi PMMP.

Molempia voisi ottaa paremmalla ajalla tarkemman seulan alle mutta Mastodon ensinnäkin tekee mahdottomasta mahdotonta, eli keksii rockmusiikissa jotain uudistavaa ja tuoretta, välillä ollen turvallisesti "metallinen Procol Harum ja Sabbath sienessä", välillä taas jyrskyten myrskyisissä saaristotunnelmissa...hetkinen, se on jotain Harumia toki kans. Levyn nimi on "Crack The Skye". Mutta siis upea levy. "Oblivion" ja "The Czar" parhaimpaa biisistöä, ylisanat eivät riitä, huumaavaa.

PMMP taas jatkaa enimmäkseen aika vakavin mielin. Hyvää! Kesäkumit vähemmällä, tosin "Pariterapiaa" on erittäin hauska luotaus siitä kun miehen ei tee mieli. Pari biisiä muuten hakee jo Ultra Bra-maisia tunnelmia, esim. "Taajama". Ja se ei ole huono juttu.

Takaisin Sandelsille.

Paha palaa takaisin

2009-03-19T19:26:00.006+02:00

Uudenvuodenlupaukseni on toteutunut, PERKEMA on palannut.

Tuli rehvattua Pablon kanssa viime viikolla, ja sitten uudestaan tällä viikolla ja pääsimme studioon. Tehokkaita tunteja ja improvisaatiota, saimme aikaan taas taattua laatua.

Niin, vanha bändiprojektimme PERKEMA teki siis eilisiltana muutaman akustisen vedon ja niistä pari kappaletta oli ihan oikeita biisejä, yksi vanhan biisin uusintasovitus lennonmaisena kantriversiona ja neljäs ihan vain boonushuvitus. Hyvät viilikset, tarkoituksena on tehdä kevään mittaan lisää skeidafobiasta kärsivien kidutusta eli sokat irti-rokkenrollia.

Biisienteko ja musiikki kun on suunnilleen parasta juttua mitä voi housut jalassa tehdä, joten olen syystäkin aivan täpinöissä. En minä osaa edelleenkään nuotilleen laulaa, mutta muuntuvuutta ja tekstejä löytyy pikaisella vaihteella ja kun on ammattilainen niin kuin Jesus Pablo kaverina, tulee väkisinkin jotain josta nauttii ainakin itse. Olin myös Bruceen yhteydessä joten katsotaan josko kyseinen hemmokin saataisiin kevään mittaan piipahtamaan mukana.

Biisit voi ladata PERKEMAn Myspacesta. Jeeah ja kiekkokierroksen pariin.

Paha palaa takaisin.

WATCHMEN

2009-03-09T23:26:00.003+02:00

Olin katsomassa Nuorikon kanssa elokuvaa, ja jälleen kerran, Nuorikkohan ei ole mikään scifiä, supersankareita tai sarjakuvia päätoimisesti kyttäävä synkkä haaveilija niinkuin minä. Ensimmäiset Nuorikon kommentit elokuvan jälkeen olivat jotakuinkin "olen paljon huolestuneempi omasta ja lähimmäisten tulevaisuudesta nyt".

WATCHMEN.

Hyvin aukaisi elokuva miettimään taas sitä synkkyyttä ja väkivaltaista luonnetta mikä ihmisellä on, ja pääasiallisena taustana elokuvassa olikin väkivalta ja viha, joka seuraa mukanamme. Elokuvan viesti oli kai sitten se, että ideologiat ovat joskus niin vahvoja että ne vaativat paljon uhreja aina ennen kuin heräämme niiden todellisuuteen. Jonkinmoisia rinnastuksia siis kommunismin, natsismin kanssa, myös kun kyse on yli-ihmisistä ja yliluonnollisista voimista.

Mennään kuitenkin hieman tarkemmin itse sisältöön. Elokuvan alkutekstit olivat jo mukaansatempaavia, sillä siinä kerrattiin pääosassa olevan ja olleiden "supersankarien" otteita vuosikymmenten mittaan. Osalla elämästä kuolemaan, ja vilautettiin myös upeita yhteyksiä maailmanhistoriaan, mm. JFK ja muuta...supersankarit siksi heittomerkeissä, että kyseessä on vain kovia miehiä ja naiseja, entisiä poliiseja, jotka pukeutuivat tehokeinona pelottaviin trikoisiin ja apuvälineisiin...vain yksi elokuvan päähenkilöistä, Dr. Manhattan omaa oikeasti supervoimia, sillä kyseessä on jo jonkinmoinen Jumala...jumalallisia voimia omaava, ajan myötä ihmisyydestään enemmän ja enemmän irti ajautunut hahmo.

Juoni on kuitenkin supersankarien osalta vedetty onneksi hieman överiksi, ja mukana on hyvää parodiamaista otetta "kalsarisankareista", uudemmalla ajalla sitten lateksistakin, ja tämä pukee kimalaisia. Elokuva lähtee siitä kun eräs supersankareista, Koomikko, murhataan, toinen alkaa dekkarimaisena hahmona tutkimaan asiaa, ja varottamaan muita, pakko-eläkkeellä olevia entisiä joukkuetovereitaan. Juoni siis kulkee ison osan ajasta kertojan kanssa, ja se tekee gutaa, etenkin tämän Rorschach (ao. kuvassa) ja hänen karu äänensä, ja tyylinsä kuljettavat juttua hyvin.

Muidenkin päähenkilöiden taustaa kuljetetaan hyvin elokuvan juonen mukana, osaa muistellessa, kohti nykyhetkeä ja tapahtumia...tämä lisää elokuvan pituutta, mutta luo siihen syvyyttä ja on upotettu tarinaan hyvin.

Dekkarin päälle on sitten laitettu mukavasti politikointia, sillä kyseessähän ovat siis Kylmän sodan meiningit Nixonin johtamassa Amerikassa vuonna 1985, jossa Neukut ovat latailleet ydinpomminsa asemiin, ja välit kireät. Sen lisäksi on sitten hyvää toimintaa, ehkä joku hitunen liikaa hidastettuja, raakoja kohtauksia. Sen mukana on paljon myös poliittisesti epäkorrektia juttua, raiskausta, murhaa, pedofiliaa, jotka ovat kyllä oikein käsiteltyinä tärkeä irtiotto normaalista supersankarikuvasta, tai tällä tavoin myös amerikkalaisesta elokuvasta. Dr. Manhattanin, sinisen superolennon kikkeli vilkkuu myös. Ohjaaja taisi muuten olla britti? Manhattanin vanhempien natsitausta on otettu sarjakuvaversiosta poiketen pois, mutta se olisi kai taas vaatinut lisää kyseisen hahmon osuuden venyttämistä, kenties turhaankin.

Musiikkia on käytetty elokuvassa upeasti. Klassista rokkia kauniissa ja päättömissä yhteyksissä myös. Hautajaiset eivät ole liian mahtipontiset mutta kauniit, ja päälle Hendrixiä. Cohen. Niin juu, itsehän liikutuin jo alussa kun soi Dylanin "Times they are changin'".

Mutta se surullisuus. Elokuva nimittäin naurattaa, mutta se pistää ajattelemaan, ja surulliseksi. Jumalallinen Dr. Manhattan on elokuvan surullisin hahmo. Hän näkee, ja voisi tehdä, ja voi tehdä, mutta voiko hän tehdä hyväksemme mitään? Voiko hän jumalallisilla kyvyillään, ja sillä että näkee omaan menneisyyteensä, ja tulevaisuuteensa, silti pelastaa meitä? Voiko kukaan pelastaa meitä?

En hauku ketään, en jaksa. Vähemmän tunnettujen hahmojen käyttäminen näyttelijöinä on hyvä veto, enimmäkseen todella hyvää työtä, eikä luo ennakkoasenteita, kuten voisi käydä liian tuttuja "Cruiseja" kohtaan.

Menkää katsomaan WATCHMEN. Mulla on nyt sarjakuva kesken.

*****

Aivan Scifistä

2009-02-26T00:36:00.003+02:00

Kun tovi sitten tuli mietittyä kauhuelokuvia niin mietitäänpä nyt toista vastaavaa genreä, joka saa toiset heilumaan todella täpinöissään ja toisissa tämä voi aiheuttaa oikein kovankin oksennusreaktion. Se on nimittäin SCIFI. Otetaanpa ensin scifin määritelmä Wikipediasta:

Quote:
Science fiction, lyhyemmin scifi tai sci-fi, on yleisnimitys tieteistarinoille, jotka käsittelevät tyypillisesti tieteen ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan tai ihmisiin. Perinteisiä scifi-aiheita ovat avaruus, tulevaisuus, aikamatkat ja oudot keksinnöt. Science fiction voi olla hyvin kuvitteellista tai lähellä todellisuutta. Science fiction sai alkunsa tieteiskirjallisuutena.

Kuka diggailee scifi-leffoja? Minä ainakin.

Rupesin miettimään viime viikolla suosikkejani scifi-leffoista, ja tuli muutama kova klassikko mieleen. Mietin että juu, koitan aina silloin tällöin katsoa, kun hyvä sattuu eteen, mutta eihän niitä nyt kuitenkaan niin älytöntä määrää ole. Sitten ajattelin huvikseen katsella mitäs kaikkia muut ovat listanneet parhaiden scifi-elokuvien joukkoon.

Jumankaute, esimerkiksi DarkWeb Onlinen sadan parhaan listalla on oikeasti kymmeniä elokuvia joita olen katsonut. Noh, siellä onkin kyllä elokuvia, jotka ovat scifiä tuonkin määritelmän mukaan, mutta toisaalta kaikkia ei aina ajattele sellaisena, joku Star Wars esimerkiksi nyt on omanlaisensa ilmiö ja seikkailuelokuva josta nauttii todella paljon, muttei vain välttämättä sama asia mitä ensimmäisenä miettii kun kuulee tuon sanan.

Itse pidänkin kai eniten elokuvista, jossa pohdiskellaan ihmiskunnan tulevaisuutta ja ihmisyyttä. Jonkinmoinen kosketus realismiin on kai paikallaan kaikkein futuristisimmissakin visioissa, vai? Star Wars kun jossain määrin on mahtava avaruusseikkailu, mutta samalla myös jonkinmoinen "Raamatunaikainen" taistelu ja tarina kasvamisesta sekä hyvän ja pahan taistelusta. Noh, ei pidä silti sivuuttaa sitä, kyllä se scifiä on. Jotkut käyttävätkin nimitystä avaruusooppera, toisten alalajikkeiden ollessa "kova scifi", "pehmeä scifi" ja ainakin sarjakuvissa esiintyvä "cyberpunk".

Noh, ennen kuin kierrän takaisin sanomisieni alkupisteeseen, siirryn listaamaan omia suosikkejani sci-fi-elokuvien saralla. Tässä kymmenen suosikkiani sci-fin joukossa:

10. Invasion of the Body Snatchers

Tästä elokuvasta on tehty kolme versiota, joista olen nähnyt vain uusimmat. Elokuvat, joissa toivo kuihtuu ja nähdään vittumaista juonenkehitystä ovat aina katsottavimpia. Avaruuden oliot valtaavat ruumiita ja levittävät pahuutta...keskimmäisen version Donald Sutherland rulaa.

9. Star Trek IV

Todennäköisesti paras Star Trekistä tehdyistä elokuvista. Tässä pyöritään myös normipäivän San Fransiscossa, joten varsin erilainen, hauskakin verrattuna muihin leffoihin. Sarjahan oli ihan parhautta, ja Star Trek-elokuva on tässä pitkälti sen ansiosta, ei niinkään pelkän elokuvan.

8. Apinoiden Planeetta (alkup.)

Arvostelujen perusteella(kaan) en uutta edes halua nähdä. Vanha taas on huikea. Astronauttien herätyskello reistailee ja miehet heräävät apinoiden kansoittamalla planeetalla, joutuen apinoiden vangiksi. Charles "asehullu" Heston jyrää ensimmäisessä osassa, kyseessä on mahtava sekoitus toimintaa ja tulevaisuutta pienellä silauksella lohduttomuutta. Loppuratkaisu elokuvahistorian parhaita.

7. Terminator ja Predator

Paljolti toimintaelokuva, mutta näitäkin tarvitaan. Ykkösosa Terminatorista on kuitenkin kylmäverinen ja raaka, ja Arska on nimenomaan pahiksena huippu. Toimintascifiä nykypäivän "mitä jos"-näkymänä. Hieno, se itse Terminator on todella tyylikkäästi ja jollain lailla jopa uskottavasti luotu hahmo. Raaka, se poliisiaseman teurastus on hurja, etenkin jos vertaa jatko-osien jenkkilippua heiluttelevaan Arskaan.

Predator tosiaan viljeli lukemattoman määrän kaikkien toimintaelokuvien pahimpia kliseitä aina hahmoista lähtien, mutta onhan se itse Predator niin käsittämättömän hieno ja härski. Sotilaissa taas on sotahullun teinipojan märkä uni kokoelmana, kaikkien coolien asetyyppien erilaiset variaatiot taistelemassa, jenkkilänkkari, soturi-intiaani, pommiekspertti, tarkka nörtti, räiskijäneekeri ja itse Arska. Infrapunakameralla tehty tarkkailu on neronleimaus. Hautajaisia ja muita ei kuitenkaan vetistellä liikaa, vaan kyse on kovasta toiminnasta. Loppupuolta kohti vain paranee.

6. Maailmojen Sota (alkup.)

Vanhaa ja pelottavaa, aikanaan hyvin kekseliäästi erikoisefektien ja rakentamisen puolesta luotu elokuva, joka perustuu H.G. Wellsin kirjaan. Täysin ylivoimaiset lonkero-oliot (HUOM. ei giniversio) laskeutuvat maapallon joka puolelle ja alkavat lahdata ihmisiä. Juonenkäänteinä loistelias, ja tässäkin erittäin hyvä loppuratkaisu.

5. Matrix

Vei omaan suuntaansa ja toimintascifin uudelle levelille. Negatiivista siitä, että olemme saaneet tämänjälkeiset 15 vuotta kärsiä huonoista kopioista ja etenkin matkimisesta erikoistehosteiden ja hidasteiden suhteen. Yliluonnollisuudestaan huolimatta jotenkin erittäin uskottava.

4. Blade Runner/Director's Cut

Vangeliksen musiikkia, Harrison Ford ja pohdintaa ihmisyydestä yhdistettynä toimintaan. Pahiksista Rutger Hauer sekä pitempi robokimpsukimalainen Daryl Hannah, sekä auttava, kuvankauniin seksikäs Sean Young ikimuistoisissa rooleissa. Director's Cut tekee muuten elokuvasta synkemmän ja muuttaa loppuratkaisua hieman, vihjaillen että...

Ridley Scottin täysosuma joka tapauksessa.

3. Alien

Tämä sveitsiläisen taiteilijan H.R. Gigerin upeisiin luomuksiin perustuva hahmo on scifihistorian, kenties myös elokuvahistorian tyylikkäimpiä luomuksia. Etenkin upeat näkymät aluksesta (tuossa linkittämässäni kuvassa) jossa valtava avaruusaluksen lentäjä on saanut surmansa, ovat vertaansa vailla. Alien on Paha ja Tappava! Sigorney Weaver pääosassa taas on hieno yhdistelmä kauneutta ja heikkoutta, mutta samalla myös fyysisyyttä ja voimaa ja päättäväisyyttä.

Tämäkin elokuva on Ridley Scottin ohjaama! Suomennos kanteen oli muuten osuva myös sen tunnuslauseen kohdalla: "Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Kuuluu yleissivistykseen. Jatko-osatkin ovat, ainakin kakkonen, ihan hyvää toimintaa, eivät tosin lähellekään ensimmäisen tasoa sellaisenaan.

2. Imperiumin Vastaisku

Tähtien Sota-sarjasta viilein ja paras. Tähtien Sota ja Jedin Paluu (ilman ewokeja) pääsevät toki myös pitkälle, mutta tämä on se kovin. Han Solo loistaa. Palkkasoturi Boba Fett, Darth Vader, ahdistuksen tunteet, pimeä puoli, ja ne toimintakohtaukset! Parhautta. Kenellä ei muka ollut lapsena Star Wars-ukkeleita?

1. Avaruusseikkailu 2001

No Kubrickia tietysti, Arthur C. Clarken kirjaan pohjautuen. Jotkut sijoittavat myös Kellopeli Appelsiinin scifikartalle, ja sinnehän se jossain määrin kuuluukin, mutta Avaruusseikkailussa liikutaan vielä isompien asioide ytimessä. Ja pienempien. Klassinen musiikki, Strauss. Ihmisen kehitys, suurien harppausten ottaminen, seuraava askel. Elokuva kulkee kuvauksen ja lavastuksen puolesta ihan eri tasolla myös vuosilukuunsa nähden. Minimalistista ja suurta rinta rinnan. Ahtaan paikan kammoa ja äärettömyyttä. Ja HAL-9000 tuo oman annoksensa kauhua, kaksi juonta tavallaan rinta rinnan. Täydellinen elokuva.

What more?

Kirjoja en ole älytöntä määrää lukenut, mutta Arthur C. Clarke, George Orwell, Jules Verne, Douglas Adams sekä H.C. Wells ja Philip K. Dick kannattaa ainakin tarkistaa, sieltä löytyy parhaimmistoa. Tuossa olivat varmimmat hihasta...en mikään ekspertti tahi ex-pertti ole sinällään.

Ridley Scott on muuten palaamassa myös kartalle. Hän on suunnitellut seuraavaksi elokuvakseen (ensimmäinen scifi Blade Runnerin ja Alienin jälkeen) Joe Haldemanin "The Forever War"-nimiseen kirjaan perustuvaa teosta. Vanhempi kulttiklassikko kuulemma, täytyisi lukea...

Scifiä tarvitaan, mutta scifileffoja ei muuten kannata katsoa ensimmäisillä treffeillä. Tosin voidaan miettiä että jos löydät naisen, joka tietää kuka on Kapteeni Kirk, Han Solo sekä Spock, tai/ja jaksaa Avaruusseikkailu 2001:n apinaosuuden nukahtamatta läpi, olet saattanut selvittää tien ikuiseen rakkauteen...

~BEAM ME UP, SCOTTY!!!

Wallu Valpio

2009-02-10T10:25:00.001+02:00

Oli muuten asiallinen se MoonTV-dokkari ja on edelleen viikon ajan nähtävissä Ylen Arkistossa. Kannattaa katsoa läpi, haikein mielin, mutta aikansa kutakin. On paremmat muistot kun aatteenomainen tv pyöri sen oman aikansa.

Toki toimivia juttuja siinä oli joita haluaisi muutenkin nähdä.

Tämä Wallu Valpion asema on aiheuttanut myös keskustelua puolesta ja vastaan. Itse suhtaudun erittäin positiivisesti Walluun toimittajana, sillä enemmän se oli sitä mitä ihmiset haluavat nähdä, etenkin festareilta. Wallua, kuten Moon TV:tä on kritisoitu siitä että siellä vaan kännättiin ja kysymykset olivat joskus mitä sattuu.

Ensinnäkin dokumentissa tuli esille että jokainen media ja jokainen toimittaja ei päässyt, eikä pääse, ihan jokaiseen kolkkaan ja jokaista artistia ja artistintapaista haastattelemaan. Toisekseen, eiköhän se mennyt aika paljon myös haastateltavien mukaan, sillä ei ihan jokaisella suomalaisella rokkarilla tai popparilla ole aina aatos ja jutut sieltä oivaltavimmasta päästä. Jokainen ei ole Dave Lindholm, Juice tai Tommi Liimatta. Me kaikki ilmaisemme itseämme eri tavoin, toiset kitaralla, toiset puhumalla, jotkut täältä näppäimistön takaa, eikä sittenkään aina onnistu. Sitten taas parhaimmat kiteyttävät sukupolvensa tuntoja täysin nappiin, ja se välittyi näistä ohjelmista ja raporteista.

Tärkeintä on nimittäin mennä ja kokea niitä muusikkotunnelmia, sillä rocktouhu on ennenkaikkea elämystä eikä pelkkää kirja- ja filosofiseuraa. Siitähän etenkin festaritouhuissa on kyse. Ei klassisen rokin levyjä pidä pelkästään selittää, niitä pitää ennen kaikkea kuunnella, ja samoin on tämä tasapaino musiikin ja muusikkojen toimittamisen kanssa. Festarit ja konsertit eivät aukene kotoa ja kotiteatterin välityksellä. Tämä onnistui mielestäni Wallulla ja MoonTV:llä erityisen hyvin.

Varmasti pikaruokakulttuurin painaessa päälle löytyy monta ihmistä, jolle joku puolituntinen MoonTV:n haasattelujakin tuntuisi raskaalle kun nykyTV:ssä kaikki pitää puristaa max. viiteen minuuttiin, mutta itse suosin leikkaamattomampaa linjaa.

Yleisesti ottaen en silti TV:n suhteen vaipuisi ihan epätoivoon, sillä kyllähän Yle Teema kuitenkin tekee hyvää työtä ainakin vanhojen ohjelmien, elokuvien ja konserttien lähettämisessä. Jumalauta sama kanava näyttää Pekka Pohjolaa, Frediä ja Provinssirokkia 1986, jossa Sielun Veljet on voimissaan. Ei se ole sama kuin MoonTV, jossa mentiin aina pintaa syvemmälle, mutta paljon parempi kuin formaattien varaan rakennetut laulu-, malli-, ja pellehyppykilpailut.

HuippuWallu haussa-ohjelmaa, musatoimittajien tosi-TV-kilpailua odotellessa...

~BREASTS!!!

Mikä Tanjan kesävaivalle nimeksi?

2009-02-04T13:35:00.006+02:00

"Kesävauva tulossa!"

"Tanja Karpela nähtiin kyselemässä äitiysvaatteita."

Ettei tämä vaan liittyisi johonkin miehensä MILF-fiksaatioon? Ei pidä koskaan aliarvioida fetismien ja innostusten voimaa. Puhutaan siitä kuinka ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

Teorioita piisaa! Nyt väitän että tuo kyseinen äitiysvaatteiden kysely ei välttämättä liity mihinkään muuhun kuin törkyiseen penetraationvärittelyyn™ ja intoiluun kahden kyseisessä parisuhteessa vaikuttavan ihmisen välillä. On käynyt niin, että vanhoja tavaroita penkoessaan pariskunta on vitsaillut, ja Tanja on työntänyt Jannelle tuttipullon suuhun, sössöttänytkin päälle. Yhtäkkiä huomattiin että Janne innostui vitsistä hieman enemmän kuin odotettiin, ja alkoi riisua vaatteitaan. Tanja on leikissä mukana puolivitsillä, kunnes huomaa että Janne onkin tosissaan!

Tanjahan ei koskaan sano ei, vaan vie aina leikin loppuun. Historian aikana Tanja on toki vaihtanut lelua useaan otteeseen, ensin kyseessä olivat Tiina-nukke, Barbie sekä Ken, myöhemmin Sauli ja Matti! Nyt tällä lelulla on kuitenkin vielä kiva leikkiä ja kohta on Jannella jo vaipat jalassa. Kapaloa, seimeä tahi sopivaa pinnasänkyä ei taloudesta löydy, mutta itse vaipanvaihtohan sujuukin paremmin esim. ihan oikean sängyn päällä, alla pitää vain olla sopiva pyyhe tai peite mahdollisten kakkivaivojen leviämisen estämiseksi. Imettämistä ja sen sellaista. Voi Pikku Janne tuliko kaki...

Tässä vaiheessa lienee parempi lopettaa liian tarkka tapahtumien kuvaus, tai arvuuttelu siitä kuinka totista leikki oli. "Totista", get it...? Jossain määrin sitä käydään edelleen, lehtijutun täytyy olla siitä käypä todiste, eikö? Eihän iltapäivälehdistö liioittele tai sotke asioita. Esitän taas vetoomukseni kyvystä nähdä AINA asioiden oikea kulku ja totuus, kuten tässäkin jutussa. En vain tahdo satuttaa kenenkään tunteita siinä vaiheessa kun Tanja on ostanut lelujakin muttei silti olekaan paksuna. Ehkä hän sitäpaitsi huijaa tahallaan ja katsoo miten pitkälle tarinat ehtivät. No minulla ei ollut ainakaan vaaraa siitä että ylireagoisin.

Annetaan kaikkien kukkien kakkia, sanoi kirkkoherra Olli Aalto meikkiostoksilla.

Kröhö. Jos nyt sattuisi käymään niin että olen osittain pielessä, eli intettävästi edelleen oikeassa, siis paljastuisi, että Tanja onkin raskaana. Päätettäväksi meille jää, mikä lapsen nimeksi tulee. Ehdotan että jos se on poika, nimetään se isänsä mukaan.

Olli BWAHAHAHAHAH

Punakone ei pysähdy

2009-01-28T10:34:00.005+02:00

Vaikka se ei ole kenellekään arviointikykyiselle pitkään aikaan yhtään epäselvää, maailmaa hallitsee taas Aleksanteri Suuri.

Tämä Aleksanteri ei ehkä ole äärimmäisen tunnettu valloittaja Intiassa, Egyptissä tai etenkään Persiassa (myös koska viimeistä ei huhujen mukaan enää ole, tosin väittäisin sellaisia edelleen olevan joissain osissa Itä-Suomea). Eräänlaisen prinsessa Olympiaksen ja Zeusin poika hän kuitenkin esikuvansa tavoin on, vanhemmat kun ovat molemmat olympiaurheilijoita, toinen painija ja toinen koripalloilija.

Lisää yhtymäkohtia voidaan vetää hänen opettajastaan. Jos ajatellaan sitä hyvää vaikutusta, mikä uuden Aleksanterin opettajalla on ollut nimenomaan länsimaiseen kiekkoon, ollaan lähellä äärimmäistä totuutta. Vanhemmat Mikhail Ovechkin ja Tatyana Ovechkina ovat Zeus ja prinsessa Olympias, Sergei Fedorov on venäläisen NHL-kiekon Aristoteles ja arvioitavaksi jää, onko Filippos eniten Bruce Boudreau, George McPhee vai Vyacheslav Bykov.

Aleksanteri Suuri on kuitenkin meidän oma vauhtikoneemme Alexander Ovechkin. Ja tämä punakone ei koskaan pysähdy.

"My weapon isn't my shot. It's me."

Katselin viime yönä taas Caps-peliä. Bruins on taas Big Bad Bruins, joukkue alkaa nimittäin tosissaan muistuttaa lempinimen ansainnutta entisaikojen Bruins-joukkuetta joka oli ahdistava rymistelijä mutta samaan aikaan taitava ja tehokas. Haluaisin todellakin David Krejcin Capitals-joukkueeseen, ja vielä Nylanderin käsiäkin enemmän Marc Savardin kädet. Byron Bitz, pojankloppi, uskalsi haastaa Donald Brashearin, vaikka Viktor Kozlovkin on sanonut että se on yleensä murha.

Ovechkin kuitenkin laittoin kovan kovaa vasten. Osaa Capitals-joukkueessa muutama muukin pelaaja vastata taklauspeliin, ja vielä suurempi osa ottaa sitä vastaan ja pitää kiekkoa Bruins-käpälien ulottumattomissa, mutta ei kukaan niin hyvin kuin Ovechkin, joka taklaa, harhauttaa, laukoo tulisesti ja salamannopeasti, sekä pyyhältää hetkessä puolustajan ohi pitäen kiekon koko ajan tiukasti hallussaan. Nykyiset maalimäärät huomioon ottaen Ovechkin tekee enemmän maaleja kuin Gretzky. Tänään tuloksena oli "vain" syöttöpiste, mutta lisäksi taas iso määrä taklauksia, laukauksia ja ennen kaikkea...tyyliä.

"I saw the rebound and when the puck came to me, I said, oh my God, puck, I must shoot."

Niin, tyyliä. En nyt puhu vain hassuista laseista jotka Oviella oli All Star-pelissä. Puhun periksiantamattomuudesta joka miehellä on. Puhun ilosta ja palosta joka miehellä lajiin, menestymiseen ja voittamiseen on. Hän todella elää kiekkoa, ja on iloinen myös joukkuetoverien onnistumisista.

Toinen ääripää nähtiin viime yönä, kun Zdeno Charan koukkaamisesta tasapainonsa menettänyt, päin laitaa pahannäköisesti lentänyt Ovechkin toipui täräyksestä vaihtoaitioon. Olkapää vihoitteli, ja kun sitä piti lähteä koppiin asti hoitamaan, varusteet saivat huutia. Noh, yhtään roskista ei tietenkään lentänyt kohti huoltajia, turha luulla. Miestä todella riepoi ankarasti se, ettei hän voinut olla auttamassa joukkuettaan. Nooh, siis ennen seuraavaa erää, kolmatta erää, jonne Ovechkin tietysti jo palasi. Kävi muuten myös huikkaamassa Charalle että kaikki oli ok, sillä kyseistä tilannetta ei voinut pitää mahdollisen loukkaantumisen kannalta Charan vikana. Mah~tawaa.

"That's hockey. You never know what's going to happen. It's a tough sport. No tooth, a broken nose, but I'm looking good [laughs]."

Löytyykö Ovechkinille pysäyttäjää?

Viime playoffseissa Kimmo Timonen ja Braydon Coburn tekivät hyvää työtä pimentäessään ensimmäisiä pudotuspelejään hiukan täristänyttä Ovechkinia. Homma onnistui vain kuitenkin neljän pelin ajan, sitten Ovechkin ja Capitals voittivat pari peliä putkeen tasoittaen otteluvoitot 3-3:een. Sisäisen pistepörssin voitto ei kuitenkaan isommin lohduttanut Ovechkinia Philadelphian voittaessa seitsemännen ottelun.

Tällä kaudella Capitals on entistä vahvempi. Se tekee myös Ovechkinin pysäyttämisestä vaikeamman. Huippukuntoinen Semin, entistä parempi Bäckström, entistä viisaampi Green ja hyvässä iskussa olevat muut tukijoukot aikovat mennä myös pitkälle, eikä aina tiedä mitä GMGM vielä taikoo joukkueeseen siirtorajan umpeutuessa. Viime vuonna haaviin jäivät puoli-ilmaiseksi Cristobal Huet, Sergei Fedorov ja Matt Cooke joiden kaikkien panos oli korvaamaton nousussa pudotuspeleihin. Ei kuitenkaan yhtä korvaamaton kuin Ovechkinin.

Jälleen ystäväksi ilmeisesti Ilya Kovalchukin ja vodkapaukkujen ansiosta tullut Evgeny Malkin pistää kyllä kovasti kampoihin pistepörssin voitosta kamppaillessa, mutta on selkeää että suurin tähtäin on taas pudotuspeleissä. Tänä vuonna jopa finaaleihin voi yltää Ovechkinin johtama Capitals.

Aleksanteri Suuri, maailman paras pelaaja, matkalla menestykseen mahtipontisten muikistelujen saattamana, ja minä aion valvoa mukana. The Red Machine never stops, viitattakoon tällä myös omaan partaani.

Loppukevennyksenä videopätkä, jossa Ovechkin jäi kameralle kiinni kimalaisten katselusta.

All things must pass

2009-01-18T21:15:00.004+02:00

Tutustuin eilen rallin ihmeelliseen maailmaan.

Kuulin tapahtumasta alkuviikosta. Aiemmin vain jääspeedwaytä paikan päällä katselleena moottoriurheiluseuraajana olin innoissani lähdössä matkaan kun minulle kyseistä kokemusta ehdotettiin. Eihän muuta tarvittaisi kuin lämmintä vaatetta, lämmikettä ja hiukan kärsivällisyyttä. Niin ja kamera.

Mistään Jyväskylän Suurajoista en ole ikinä jaksanut kiinnostua, siellähän maksetaan 50 euroa VIP-lipuista joiden ansiosta seisotaan keskellä peltoa muovinen kaljamuki kädessä, kumisaappaat polveen asti paskassa. Täyttä örvellystä koko tapahtuma keskivertokatsojan puolesta.

Tässä tapahtumassa taas oli hohtoa. Kaikki on asiallisesti ja huolellisesti järjestetty, mutta mukana sopiva määrä amatöörihenkeä ja paljon talkootyötä. Kyseessähän ei ollut nimittäin mikään SM-ralli, vaan ihan Orimattilan ralli vain, osallistujia ilmeisesti lähinnä Etelä-Suomen alueelta. Paikalle voi mennä verkkarit jalassa, ostaa käristemakkaran ja puhuttaa tuttuja.

Rallin mielenkiintoisia yksityiskohtia ovat lähdön haastattelut, jossa juontaja ja kuskit mukahauskuuttelevat kilpaa. Sitten ovat kiikkerät mutkat, joihin oma porukkansa kerääntyy odottamaan ulosajoja. Hyvät ulosajojen kuvaamiset ja autojen auttaminen takaisin tielle ovat taitoharraste ja muutenkin hieno laji, tällä populalla on kuulemma nettisivut ja tarkka tilannetietoilu puhelimen välityksellä, paikkaa vaihdetaan kun kuullaan että toisessa paikassa on selkeä ulosajojen vaara/riski/todennäköisyys. Loppupuoli rallista menee pimeällä, joten olosuhteetkin kerkeävät muuttua illan aikana. Varikolla on rempseä tunnelma, perhekin käy morjestamassa, samoin mekaanikon kanssa kaljoittelevat tutut, huulta heitetään.

Rallista jäi hyvää sanottavaa! En ole autoilun varsinainen suurfani, kilpailumielessä, mutta tällainen lajille ja tekemiselle omistautuminen on upeaa. Menee sitä rahaakin, eli hommaa täytyy kyllä rakastaa. Autojen rassaaminen on kuitenkin pienemmillä paikkakunnilla sosiaalista touhua, sitä tehdään yhdessä, lisähienoutta touhuun.

Niin ja Myrskylään pitää ensi kesänä mennä lavatansseihin. Lupaavan näköinen paikka eikä liian kaukana PK-seudulta, jossa sitä kuitenkin majailee.

Hauskaa sunnuntain jatkoa ja kuunnelkaa tämä.

Uudenvuoden lupauksien paikkaaminen

2008-12-29T00:32:00.003+02:00

Mennyt vuosi oli todellakin täysin toisenlainen kuin mitä olisi etukäteen arvellut. Taisi jäädä paljon enemmän käteen kuin yhdestäkään aiemmasta, mutta täysin erillä tapaa kuin aiemmin. Kun sanotaan etten päivääkään vaihtaisi pois, niin lyödään tässä sitten ajanjakso vuodeksi, sillä vaikka joskus nihkeämmätkin sattumat johtavat hyvään, on varmasti tuolla takana päiviä joita vaihtaisi mielellään pois. Niin kuin noita rapulapäiviä.

Kuuntelin toissaviikon lopulla Nuorikonkin kanssa The Perkemaa, ja niin kävi että myös serkkuni Jesus Pablo oli asian tiimoilta yhteyksissä. Onko tämä vuosi se, kun The Perkema palaa? Bruce on tällä hetkellä Uudessa-Seelannissa, mutta kun tässä sitä aikaa nyt on niin koitan tosissaan hiillostaa kyseisiä kavereita, ja miksei myös Pischu-Anthia ja Affaa kehiin. Ja random-määrä muita taitavia soittajia. Mikään ei ole hienompaa kuin olla reenikämpällä tai studiossa (tai siis "studiossa") se lahjattomin, mutta samalla innokkain kaveri. Tunnen kuinka luovuus ja runosuoni sykkivät (varressa?).

The Perkema on siis muinainen bändiprojektimme jota toteutimme ensin joululomalla ja syntikalla, sitten myöhemmin ihan kunnon instrumenttien voimin, ja kokonaisen lauman bändiläisiä. Kyseessä on taidepläjäys joka otti kantaa etenkin Pohjois-Suomen elämään, lestadiolaiset, amis-autoilijat, Jehovan todistajat, paikalliset verkkaripimut, nuoren miehen angsti ja herätysseurat saivat kaikki osansa. Kyseessä oli vitsi joka ei kunnon vitsin tavoin naurata kerrottuna, mutta kaikilla sen kokeneilla oli ainakin enimmän osan aikaa hauskaa. Paitsi ehkä Pischu-Anthin isällä, joka sanoi "siellä se Wennströmin poika huutaa että "kuumaa, kuumaa" ja "polttaa, polttaa".

Yhteensä syntyi kuusi kasetillista erittäin vaihtelevalla laadulla tehtyjä (enimmäkseen) punk-biisejä, joita sitten levitettiin niille tutuille mitä meillä oli. Ja aikanaan kävi myös niin, että kun sitten myöhemmin olin eräänä kesänä Ilosaarirockissa, törmäsin jannuihin joilla oli Perkemaa cd:llä, vaikka me emme olleet itse edes koskaan niitä raituri- ja nauhurinauhoituksia cd-muotoon saattaneet. Voidaan puhua lievästä huvittuneisuudesta ja hämmästyksestä tuossa vaiheessa naamaani.

Monta kertaa on sitten meinattu palata hommiin, ja kerran palasimmekin, mutta tuona kertana studion master-raituri hajosi oikeasti juuri silloin kun viisi uutta biisiä oli purkissa ja vain laulut olivat nauhoittamatta. Ehkä sitä pikkuista pelotti.

Tänä vuonna The Perkema palaa. Se olkoon uudenvuoden lupaukseni 2009.

Lakupiiput ja parhaat levyt 2008

2008-12-19T10:52:00.005+02:00

Nyt ei ole kyse rasismista, ellei ole yhtä kaksimielinen kuin minä, mutta lakupiiput ovat seuraavana kieltolistalla, ne halutaan pois myynnistä.

"Kieltoja perustellaan sillä, että suomalaiset aloittavat tupakointinsa yleensä jo 13-16-vuotiaana. Lasten ei haluta liittävän tupakointiin myönteisiä mielikuvia."

Miksei kielletä oikeita piippuja? Kumpi antaa lapselle myönteisemmän mielikuvan, leikkikarkkipiippu vai isoisän tai isän tupruttelema mukavanhajuinen ja komea piippu? Ja kuinka tyhminä lapsia pidetään jos karkki edistää tupakointia? Kuinka moni 13-16-vuotias muuten rupeaa polttamaan piippua?

*****

HS listasi vuoden parhaat levyt. Löysin neljä itse omistamaani levyä tuolta listalta, lisäksi uusi Bodom ja Kuusumun Profeetta kiinnostaisivat kovasti. Jälkimmäistä en tunne yhtään, kovasti kehuja saanut progepoppoo joka tapauksessa.

Itse olen rankannut neljä levyä tänä vuonna ylitse muiden:

The Racounters: Consolers of The Lonely - Suorastaan huikean pirteä ja monipuolinen levy, ja pirteä etenkin verrattuna saman poppoon ensimmäiseen lättyyn joka oli hyvin tehty mutta hieman kuiva. Tämä gruuvaa, svengaa ja rokkaa, jos noin makeillen sanotaan.
The Soundtrack of Our Lives: Communion - Oikeasti olen kuunnellut tätä vasta kaksi viikkoa, eikä se ehkä ole joka biisin kohdalta edes vielä auennut, tuplan ensimmäistä levyä olen tehokuunnellut ensin. On jo silti ollut huikea elämys ja kestänee kuten aiemmatkin TSOOL:in levyt.
Tom Morello & The Nightwatchmen: The Fabled City - Täysin puskista tuli miten hyvä tämä Morellon "Dylan-levy" on. Olen kerennyt jo ajoittain kyllästyä Morellon sooloihin, Audioslave oli kokonaisuutena pettymys, mutta tämä tarjoaa täysin uuden puolen kyseisestä bändistä.
Kauko Röyhkä & Riku Mattila: S/T - Paras Röyhkä-levy pitkään aikaan. Livenä vielä kovempi, Riku Mattila toi comebackillaan todella tiukkaa otetta ja tenhoa Röyhkän biiseihin - myös tuottajana.

Muita mainitsemisen arvoisia vuonna 2008:

Opeth: Watershed - ei bändin paras levy, mutta ehdottoman kova ja kuunneltava, taattua laatua, neljän tähden metalliproge-eepos.
Supergrass: Diamond Hoo Ha - samat kuin edelliseen, pl. metalliproge-eepos. Popimmat biisit toimivat luonnollisesti livenä paljon paremmin, ja saimmehan me bändin männä kuussa Suomeenkin, ekaa kertaa.
Beck: Modern Guilt - Pirteä ja toimiva levy parin heikomman ja itseään etsineen levyn jälkeen. Köyhän miehen Odelay.
AC/DC: Black Ice - Yllättävän hyvä, olisi pitänyt nipistää lyhyemmäksi, jokunen biisi pois, mutta sisälsi Brian Johnson-eran huippua tavoittelevia biisejä.
Von Hertzen Brothers: Love Remains the Same - Aukesi hieman hitaasti, mutta maltti kannatti. Ei häpeä tippaakaan VHB:n edellisten levyjen joukossa, itseasiassa ehkäpä toiseksi paras kolmesta.

Oli mielestäni hyvä levyvuosi! Lisäksi panostin vuoden aikana yllättävän moneen DVD:een, vaikken niitä muka kerää. Paskan marjat, kun suosikkikomedioitaan saa halpana settinä ei voi olla ostamatta. Nyt on neljä kautta Benny Hilliä ja kaikki Lapinlahden Lintujen saatavissa olleet julkaisut, muun muassa. Officea etsin parhaillaan.

Vlopun ja jouluvalmistelujen kimppuun...

ILTALÖÖPPI CALLING DR. AWE

2008-12-17T00:41:00.005+02:00

"ILTALÖÖPPI HAKEE KESÄTYÖNTEKIJÖITÄ"

Olipas provosoivin iltalööppituuttinen™ vähään aikaan. Iltalöpendahlit hakevat kesätyöntekijöitä. Ensimmäisenä nousee tietenkin pienenpieni inspiraatio tehdä ihmiskunnalle suuri palvelus ja mennä sinne kirjoittamaan kiekkojuttuja jotka eivät ole kopioitu suoraan Jatkoajan huhuista, tai NHL-juttuja jotka eivät pohdi Forsbergin tai Sundinin liittämistä Selänteen tai Koivun seurakaveriksi. Tai muuta vastaavaa paskaa. Olen kirjoittajana ihan alkutekijöissä ja perusteissa, mutta tiedän että parantaisin perusjutuntekijöiden tasoa, olisin ihan varmasti hyvä kesätyöntekijä.

"GOLDEN AWE SELÄNTEEN RYYPPYKAVERIKSI JAHDILLE?"

Sitten rupesin miettimään että viihdetoimitushan se populaa kaipaa. Varmasti halutuin pesti, tai etenkin nämä provosoivien myyntilööppien shokkiotsikot, mutta mikä haaste! Ja mikä ykkösprovosoinnin paikka! Olla Suomen näkyvin provoilija! Uuh ooh, renessanssi-esanssia ja olumppialaisia oikein lausuttuna, kirjoittaa huimia lööppijuttuja! Koveni.

"KAKSI MILJOONA IHMISTÄ RAIVOSTUI GOLDEN AWELLE"

Puhumattakaan että saisi haastatella esim. Tauski Peltosta, Töttiä ja Tappia tai Eija-Riittaa.

"MILF HURMASI"

Tiedän osittain minkälaista porukkaa siellä on töissä. Viihdepuolen toimittajista sinä yksi kimalainen, joka kamuni seuralaisena toit silloin minulle sen iskelmälevyn, IS:n sekä Urheilulehden tuparilahjaksi, no se iskelmälevy lensi roskikseen ilman kuuntelua. Vaikka olen kuitenkin sentään aikamoinen iskelmädiggari kaikenlaisen HC-iskelmän kuten Markku Aron suhteen! Että up yours L**** I****** ja parempia lahjoja ensi kerralla.

"KESÄTYÖNTEKIJÄ TÖPPÄILI SELVINPÄIN"

Asialinjalla korvat höröllään. Tämän illan paras kappale on muuten ollut TSOOL:n "Pictures of You".

The Soundtrack of Our Lives

2008-12-16T02:08:00.005+02:00

Olen nyt onnellisen kiireisen viikon jälkeen saanut hiukan huoahtaa - muuttotouhujen keskeltä kerkesin Nuorikon kanssa Tavastialle kuuntelemaan ja katsomaan jumalaista The Soundtrack of Our Lives-bändiä. Tämä oli siis se ruotsalainen bändi, joka ei peruuttanut tänään keikkaansa.

Keikka lähti yleisön puolelta hieman varautuneesti liikkeelle uuden levyn hyvillä biiseillä. Uusi levy, joka on muuten varustettu huikean upeilla kansilla ja lyriikkavihkosella jotka ovat kuin suoraan voidemainoksesta, tai Nordean asuntolainaesitteestä, on tupla jota en ole vielä viikon aikana onnistunut läheskään täysin purkamaan. Joka tapauksessa tänään kuultiin jo levyn parhaimmistoa kuten "Babel On", "Thrill Me" ja "Second Life Replay". Myöhemmässä vaiheessa lavalla kävi myös useaan otteeseen akustiset kitarat, pari katsojaa, ja seikkailipa myös laulaja Ebbot Lundberg yleisön joukossa. Vanhemmista biiseistä parhaimmistoa klassikot kuten "Mind The Gap" ja "Sister Surround". Mykistävimpiä hetkiä oli ehkä se kun koko Tavastia istui lattialla biisin "Everythin Beautiful Must Die" vain noustakseen räjähtävään loppurysäykseen sen lopussa. Eikun perkele menikö biisikään nyt minulla oikein...korvissa soi, ja kahden encoren verran. "This is our christmas present to you."

Kyseessä oli toinen kerta kuin sain nähdä TSOOL:in livenä. Edellinen kerta oli se joka myi bändin minulle, Provinssirock 2001 ennen kuin olin muistaakseni edes ostanut bändin levyjä. Tai olin minä vissiin yhden jo ostanut, sen kolmoslevyn.

Ennen yöpuuta: kuunnelkaa biisi "Second Life Replay" bändin MySpace-sivustolta:

http://www.myspace.com/officialtsool

Suorastaan upeat, kuin suoraan eurooppalaisesta klassikkoelokuvasta luodut tunnelmat.

Vampyyrit ja zombiet itsenäisyyspäiväämme värittivät ja kaulamme naarmuille haukkasivat

2008-12-07T21:33:00.006+02:00

Takana on suht valvottu viikonloppu. Kulttuurilta, ja hienolta sellaiselta, ei vältytty tänäkään vuonna, vaikka lähtökohtaisestihan on suorastaan järkyttävää aina kun eräs tärkeimmistä asioista työläisen elämässä, pyhäpäivä, asettuu kalenterissa viikonlopulle, ja niin on muuten käynyt tänä vuonna useamman kerran. Ei ihme että porukkaa laitetaan pakkolomille, kaikkia vituttaa tämä extra-lomapäivien puuttuminen niin paljon että yrityspomotkin ahdistuvat.

Perjantainen kulttuurikierros alkoi ruotsalaisella "Ystävät hämärän jälkeen"-elokuvalla, jonka suhteen odotukset olivat suht korkealla, kuvista ja elokuvajulisteistakin välittyi kiinnostava lupaus erilaisesta kauhuelokuvasta. Vampyyrielokuvasta. Siis erilaisesta ainakin verrattuna camp-huumorilla viritettyyn perusmassaan, jota etenkin vähän vanhemmista elokuvista tulee ongittua. Nooh, näyttipä se Ylen aamuohjelman arviossakin lupaavalta.

Ei tarvinnut pettyä. Sen sijaan sain todistaa nuorikon siskon miehen kanssa huikeaa elämystä, joka näin äkkiseltään kipusi sinne henkilökohtaisten suosikkien Top kymppiin ihan kaikkien elokuvien suhteen. Kyllä.

Elokuvan alku on hiukan hidas ja hämmentävä. Pienen, pikkiriikkisen ajan elokuvasta kiinnostuu, mutta juuri kun on luulemassa että seuraa jotakin odotettua, elokuva kerääkin uusia käänteitä, uusia sävyjä, uusia ulottuvuuksia. Päällekkäin tulevat nimittäin arkirealismin kanssa tarina avioerolapsesta, koulukiusaamisesta ja vilkasmielisen lapsen yksinäisyydestä. Tämä ei kuitenkaan ole tässä, vaan elokuva ottaakin muodokseen pienen ripauksen taide-elokuvaa, hyvän hyppysellisen satua ja mielikuvitusolentoja, kauhua ja verta sopivana annoksena, sekä perinteisen rakkaustarinan tapaisen kohtaamisen. Kaikkia sävyjä tulee kuitenkin vain sen verran, etteivät ne ota liikaa valtaa, eikä oikeastaan mikään pääse missään vaiheessa häiritsemään katsojaa. Eikä varsinkaan niin, että kaikki tapahtuisi odotetusti. Päähenkilöt, eli 12-vuotiaat tyttö ja poika, ovat fyysisestikin toisinpäin kuin normaalisti, poika on vaaleatukkainen ja puhtoinen, tyttö tumma, hieman pelottavamman näköinen...ja täynnä salaisuuksia. Pieniä eleitä, pessimismiä, yllätyksiä, sopivasti raakuutta. Mainittakoon vielä että miljöö, 80-luvun alkupuolen Ruotsi (Tukholma?), on lähiöineen, putkiluistimineen ja kankeinen jumppa-asuineen suorastaan täydellisesti toteutettu.

Ai niin, saa elokuvan aikana myös nauraa. Lapsinäyttelijöiden hyvät suoritukset, hyvin tehdyt dialogit (ei liikaa näsäviisautta tai aihetta) sekä sivunäyttelijät kuten innokas liikunnanopettaja ovat parhaimmillaan hersyvän hauskoja.

Viiden tähden elokuva, ehdottomasti.

*****

Lauantaina oli vuorossa sitten koti-ilta, miehet ja muksut. Noh, miehissä sitten otimme olutta ja pornoa-perinteestä sen verran irtiottoa että haaviin ei tullut olutta, paskoja leffoja sen sijaan useampi. Lauri Törhösen "Insiders" jäi kesken, eikä se nyt kaikesta huolimatta mitään campia ole, mutta "King Kong Lives" (en perkele edes linkitä, tai noh!) on todellakin niin perkeleen huono kuin voi jotain traileriakin vilkaisemalla arvella. Täysin absurdi rahastuselokuva, jonka pääosaan on sentään saatu Terminatorista tuttu Linda Hamilton. Häpeä Linda! Nooh, kieltämättä hauskaa epärealistisuutta ja stereotypioita pullollaan, joten oikean ihmisen katsomana erityisen hauska. En tosin tiedä olenko minä "oikea ihminen".

Uutuuselokuva, ja illan "porno" oli uutuuselokuva "Zombie Strippers". Robert Englundin ja Jenna Jamesonin, tuon muovitissisen jenkkipornotähden, pääosittama elokuva oli todellakin kuraa, kuten odottaa sopi. Oikealla vai väärällä tavalla kuraa?

Myös huonon elokuvan voi tehdä hyvin tai huonosti, tiedoksi. Elokuvan alku oli vituttavan tyhmä. Sotilaita tutkimuskeskuksessa ampumassa zombieita harjoituksessa. Ensimmäiset 20 minuuttia tuntuu kahdelta tunnilta. Sitten vielä pari perinteistä strippikohtausta. Elokuva meinasi jäädä tylsyytensä takia kesken.

Sitten elokuva saa kuitenkin tarpeeksi absurdeja ja härskejä käänteitä. Ei pidä spoilata, mutta kun strippiklubin johtaja perustelee talonmiehelleen siivousvelvollisuuksia osoittamalla tämän ihoa, ja talonmiehen (nimi on Paco, ja tekoviikset ovat mallikkaat) suusta kuuluu masentunut "cappuccino", ei voi olla rasisminpoikasesta nauramatta. Kun tämän ohella sitten myös zombiestrippariksi muuttunut Jameson nähdään puraisemassa miehen vehje irti, ja myöhemmin ampumassa golf- ja biljardipalloja pimpenderoksestaan™, täytyy elokuvassa olla jotain hyvääkin. Ja niinhän siinä oli, ainakin nuo kolme juttua, hersytti kuivan brittihuumorin ystävääkin. Kyllä tämä elokuva kannattaa ainakin viimeisenä vaihtoehtona katsoa.

*****

Yöllä tuijotin sitten vielä farmipakistolla taistelleen Capitalsin voittoa Maple Leafsista. On meillä asennetta, täytyy sanoa. Karl Alzner avasi maalitilinsä NHL:ssä, eikä jää miehen viimeiseksi. Ensi yönä lienee mukana sitten lisää pelaajia farmista, Alexandre Giroux.

*****

Jätetään silti kiekkojuttu nyt muutamaan sanaan ja keskitytään kuuntelemaan The Soundtrack Of Our Livesin uutukaista "Communion", jonka arvostelu tulee aikanaan. Viikon päästä maanantaina muuten bändin keikalle ensimmäistä kertaa sitten Provinssirockin 2001! Perhosia mahassa!

On muuten huikea kansi, ja koko kansilehdykkä jatkaa samaa teemaa - kuin asuntolainaa kaupattaisiin, tai ryppyvoidetta.

TSOOL - elämän ryppyvoidettako?

Yöllisen tasapainoilun laupea uhka

2008-12-02T22:42:00.006+02:00

Täällä jännitetään sitten taloussuhdanteiden kiemuroita. Tai ei jännitetä enää, lomautuslappu tuli jo, ja 10. päivä joulukuuta lähden muikeanpituiselle joululomalle, eli olen vapaalla toistaiseksi. Ehkä pitkäänkin.

Pistin ensimmäiset testaukset työmarkkinoiden suuntaan jo viikkoja sitten, ja varasuunnitelmia siis on niin työelämän kuin mahdollisten lisäopintojenkin suhteen, mutta aluksi aion lomailla. Ainakin uuteen vuoteen asti. Kuinkakohan paljon sitten ajaudun yöllisten NHL-kierrosten pariin? Tahti on ollut armoton jo tähänkin asti. Aiemmin vain viikonloppuisin valvotut pelit ovat saaneet seuraa myös viikolla pelattavista matseista, ja kyllä, jo nyt runkosarjassa. Keitettyjä perunoita monta kertaa viikossa. Kuinka kaikki tapahtuukaan?

No ensinhän pitää siirtyä unille jo ajoissa, 21-22 aikoihin, jos siis meinaa että on mitään toivoa selvitä. Tämä siis arki-iltoisin, viikonloppuisin saattaa tulla valvottua pelin alkuun asti. Kello soi kahden tienoilla, jolloin suurin osa matseista on. Hälytys vituttaa melkein kuin töihin lähtiessä, hälytysäänen vaihtaminenkin on tarkassa harkinnassa joka yö, luonnollisesti, "olisiko se toinen melodia ää-ää-ää vähemmän päällekäyvä tai homahtava kuin tämä ti-di-DI, ti-di-DI?". Hetken päästä olen pystyssä ja hoipertelen kohti sohvaa jolla pelipaita makaa, tai jonka viereisessä ovessa se roikkuu hengarissa (tällä hetkellä voittoja muuten tuo punainen Ovechkin). Hei, minähän heräsin.

Olen myös ottanut Patrick Roylle uskollisena nyt mukaan muutaman, katsantokannasta ja viikonpäivästä riippuen tradition tai taikauskon. Paitaa ei nimittäin pueta päälle vielä makuuhuoneessa, ja kun astun olohuoneeseen, jossa tietokone sijaitsee, ei kynnyksen päälle saa astua. Pitäähän fanillakin tapansa olla.

Tuoli ei saa olla liian mukava. Pehmoisten sohvien ja nojatuolien teho on yöllisissä peleissä todettu liian monta kertaa - teho on taattu, nimittäin jos haluaa nukahtaa ja herätä sitten kun peli on jo ohi, tai tilanne kolmannessa erässä 1-5 vastustajille. Siis kova tuoli, sellainen jossa tuntee pakaroidensa timmiyden, ja tämä ihan vain yleisenä sanontana viitaten niihin toisiin, jotka saattavat jopa tarkkailla pakaroidensa yleistä fit-jämäkkyyttä™, jopa öisin*.

Eväät ovat kova juttu. Valvomisessahan on yleensäkin se hyvä puoli että syömisen mahdollistavien ja edes hieman energiaa kuluttavien tuntien määrä nousee. Noh, niiden tuntien määrä oli itseasiassa huipussaan vuonna 1996, kun asuin Pyhäjärvellä sukulaisten luona, tein metsätöitä ja yöllä tuijotin jääkiekon World Cupin matseja, söin persikkajugurttia ja gotler-leipiä. Gotleria, joka leikattiin puukolla sopiviksi siivuiksi. Fanitin sen verran että loppusyksystä maasturin kyydissä aloin tuntea mitä ovat manboobsit, enkä nyt puhu muiden koskettelusta. Paino nousi vuoden aikana varmaan 15 kiloa ja oli varusmiespalveluksen alussa 104, tämä siis aikana jolloin en harrastanut mitään muuta voimailuun viittaavaa kuin juurikin sen korkean ravitsemistiheyden. Paino sitten tippui hiihtäessä, mutta pelit jäivät talteen. Kyseisen syksyn World Cupit ovat melkein kokonaan edelleen VHS-tallenteena kellarissani, paitsi viimeinen ja ratkaiseva loppuottelu, joka videonauhallani jostain syystä pelattiin tiheässä lumisateessa. Viimeinen tuttuni joka niitä matseja lainasi oli muuten syvästi uskovainen työkaverini Porvoossa kesällä 2001! Jotain se kristinuskokin opettaa...

Nykyään menee kevyemmin, vettä, maitoa tai kahvia ja kenties ruisleipää. Jää jotain aamuksikin.

Itse peleihin. Stream-hässäkkä on tätä päivää. Streamien laatu paranee koko ajan ja uskon että parin vuoden sisällä siirrän jo kuvan ihan isoon televisioon. Läppärin pikkuruudussakin on silti jotain samankaltaista viehätystä kuin aikanaan pienessä televisiossa ja MM-kisoissa.

Capitals-fanit yhdistykää! On hienoa että Suomessakin on innokkaita Caps-faneja. Ainakin se kourallinen. Saas nähdä milloin kokoonnumme oikeasti. "Kehtaammeko". No kyllä varmasti jahka otteet jatkuvat samanlaisina.

Tänä yönä en aio muuten valvoa. On aikainen herätyskin. En laita kelloa soimaan kahdelta. Enhän...

"It's not easy to be Johnny Cash"

2008-11-28T16:32:00.004+02:00

Huomio huomio. Ennen kuin blogi tuomitaan heti alkujaan kirkonpoltoksi ja muuksi kyseenalaiseksi touhuksi (tulentekovehkeitä pitää käyttää mieluummin vaikka harjusten grillaamiseen ja lämmittelyyn tarkoitetun nuotion sytyttämiseen, ja ovathan ne usein myös arkkitehtuurin ja perinteen kannalta tärkeitä paikkoja, if you know what I mean mean), mainitaan nyt että improvisaationa otsikon selitetekstiin on tietenkin tämä klassikkobiisi vuosien takaa: Johnny Cash: "Man In Black".

Pekka Pohjola In Memoriam

2008-11-28T15:12:00.000+02:00

Tätä perjantaita ovat värittäneet muuten erittäin iloiset ja räävittömätkin aiheet niin koto- kuin potkupallorintamalla, mutta puolen yön aikaan, palaillessani Unholy Alliance Vol. III:sta Espooseen oli sitten paikallinen asukki, eikä mikään mitätön sellainen, poistunut keskuudestamme.

Pekka Pohjola päätti lähteä, eikä enää hiissaile pitkin Matinkylää, jossa asusti.

On ikävää että näitä legendoja herätään uudelleen arvostamaan vasta heidän kuollessaan, mutta mitäpä muuta me voimme kuin soittaa taas hieman enemmän tätä tavattoman kaunista musiikkia jota Pekkakin teki. Aamulla kuunnellessani paria biisiä tirautin oikein pienet silmäkulmaan, eikä sitä kuitenkaan yleensä mistään "julkkiskuolleista" tee. Niin lujaa se musiikki vaikuttaa pieneen mieleen, vuosien mittaan.

Tuotannon alkupää on kestänyt meikäläisen soittolistoilla pisimpään, se ei varmaan ole mikään ihme, sen verran vahvoja ja ajattomia biisejä noilta levyiltä löytyy. Hyviä levyjä oli tuoreemmissakin, jotain yksittäisiä rokkibiisikokeiluja lukuunottamatta. Nuo kyseiset yksittäiset biisit eivät ihan jaksa samalla tavalla kantaa kuin joku Pihkasilmä Kaarnakorvan tai Harakka Bialoipokkun osanen, yksittäin tai kokonaisuutena. Niin, tuohon aikaan tehtiin vielä musiikkia myös teoksina, enkä nyt puhu mistään CMX:n pakotetuista möhkäleistä.

Ensimmäiset Pohjolani, kuten Wigwamit, kopsasin muuten luonnollisesti sukulaissedän vinyyleiltä kasetille. Rapina ei vähennä nostalgiaa.

Blogistiikka, AUF MARSCH!!!

2008-11-28T14:14:00.000+02:00

Koska Lola ja Nina äh Enehjelmkin tekee niin.

Ja ne pääsee lehtiin. NIH!

~HEUTE POLEN, MORGEN DIE WELT!!!

On mielenkiintoinen kokeilu testata blogistiikkaa kaikenmoisen keskustelupalstoilla tapahtuneen väittelemisen, kinuamisen, inttämisen, säätämisen, yliaktiivisuuden, saivartelun, huonohuumorismin™ ja muun yleisen mukakeskustelun jälkeen. Sillä yksinpuheluahan se oikeasti vain on...

Keskustelupalstojen yleinen tavoitehan on, silloin kun on tylsää, saada muut olemaan samaa mieltä itsensä kanssa. Ilmaisemaan oman kantansa, ottakaa tai jättäkää, tai ottakaa jättämättä, tai jättäkää ottamatta, koko kakku, kakun palanen, pala kakkua. Tai, jos, ja sitten kun, hiukan malttaa avoimin mielin, oikeasti oppia ja saada uusia kokemuksia. On olemassa upeita ihmisiä ja ystäviä joiden kanssa voi keskustella mistä vain, mutta hekään eivät pysty tietenkään tietyissa aiheissa korvaamaan joidenkin toisten ihmisten kokemuksia. Sitten kun on utelias luonne niitä kokemuksia alkaa hamuamaan tietopankkiinsa lisää...ja lisää.

Lopussa hyperventiloi ylikierroksilla kun käy ylikierroksilla naputellen refreshiä. Huomaa että useampi tunti on kulunut, ja perkele kun tuli tuota kahviakin vedettyä jo useampi kuppi, olo on kuin pienessä humalassa, vessaan istahtaessaan huoahtaa kuin parin ensimmäisen ravintola-annoksen jälkeen.

Niin ja on silläkin hetkellä töissä.